Ulkona paistaa aurinko. Istun luentosalissa. Katseeni harhailee ympäri salia, sen keltaisia penkkejä ja harmaita seiniä, kunnes se pysähtyy johonkin punaiseen. Katson punaista paitaasi, sinun selkääsi ja ruskeita hiuksiasi. Jään seurailemaan tekemisiäsi hetkeksi. Istut kolmannella rivillä ja näytät pääasiallisesti keskittyvän luentoon. Ihailen keskittymiskykyäsi, minun on kadoksissa.
Raapustan muistiinpanoihini kaksi sanaa luentokalvoista. Turhaa. Muistelen iltaa, jolloin juttelimme. Se oli mukavaa. Viihdyin seurassasi. Kanssasi oli niin luontevaa jutella, puhua vain hiljaa ja kävellä vierekkäin. Silloin en jännittänyt seurassasi yhtään. Tiedäthän, ihastuin sinuun.
Sanot jotakin kavereillesi. Pääsi kääntyy juuri sen verran, etten ihan näe kauniita, ruskeita silmiäsi. Silmiä, joita tuskin voin ikinä unohtaa. Epävarmana siitä, huomaavatko kaverini minun katsovan sinua, käännän katsettani hieman. Luulen kyllä, että kaikki jo tietävät minun ihastuneen...
Yritän keskittyä luentoon, mutta tunnen sisälläni muiston illasta, jolloin pidit kädestäni kiinni, illasta, jolloin olit lähelläni. Se on ilta, jonka tahdon muistaa aina, mutta toisaalta en.
Luento päättyy. Juoksen ulos salista ennen sinua. Ovella pysähdyn vilkaisemaan vielä suuntaasi. Kävelen pois, suuntaan ulos aurinkoon.
Niin, tämähän on sitten fiktiivinen - ainakin osittain. Täytyi sanoa, jottei kukaan vain erehtyisi luulemaan mitään muuta ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti