"Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi älä istu. Isä sanoi istu vaan."

Olen aina viihtynyt vedessä. Mökkirannassa pulikoiminen oli pienenä ehkä suurinpiirtein lempipuuhaani. Edelleen vesi houkuttelee ja mun mielestä on kiva lillua. Mä en ole kuitenkaan koskaan pitänyt uimisesta. Se on ollut mulle ihan käsittämätöntä kidutusta jos on joutunut uimaan matkaa esimerkiksi koulussa. Olen mä joskus sitä vapaaehtoisestikin muistaakseni tehnyt, mutten ole silloinkaan erityisesti nauttinut siitä. Olen laskenut kärsimättömänä altaanpituuksia ja tavoitellut tiettyyn metrilukemaan. Uimisen jälkeen on ehkä ollut voittajaolo, mutta uidessa ei ole ollut kivaa.

Lähes neljän viikon liikuntatauko herätti minussa kuitenkin lauantaina tarpeen päästä altaaseen, koska ehkä uiminen olisi liikuntaa jota nilkkanikin kestäisi. Sunnuntaina suuntasimmekin Jussin kanssa Stadikalle. Ensin uiminen tuntui tietenkin kauhealta kidutukselta. Varoin nilkkaani, minkä lisäksi tuntui että sekin uintitaito, joka mulla on ehkä joskus ollut on kadonnut kun sitä ei ole käyttänyt.

Pari kertaa noustuani pois altaasta ja palattuani sinne kuitenkin takaisin, alkoi uiminen tuntua ihan mukavalta. Tuntui ettei jännitä enää koko kehon lihaksia, vaan pystyy päästämään tarpeettomia jännityksiä vapaaksi ja rentoutumaan vähän. Vasenta nilkkaa pidin ehkä koukussa suurimman osan ajasta, mutta sekin tuli siinä mukana ihan mukavasti. Ja kun pudotti vauhdin suosiolla tarpeeksi matalaksi, ei tarvinnut enää ponnistella väkisin eteenpäin. Ei ajatellut samalla tavalla enää suorittavansa altaanpituuksia toisensa perään, vaan ui eteenpäin koska se tuntui kivalta. Tietenkin vähemmän kivalta tuntuivat ne ohi hurjaa vauhtia painavat tyypit, jotka tuntuivat mulkoilevan aina pahasti, kun uin niin hitaasti että joutuivat ohittamaan. Uin kuitenkin hitaiden kuntouimarien radalla, joten koin oikeudekseni uida just niin hitaasti kuin miellytti.

Harmittavaa tuossa Stadikan reissussa oli vain se, että jostain syystä oltiin unohdettu totaalisesti se että aurinko polttaa, eikä siis tajuttu suojautua voitein. Mä jopa ihmettelin pukuhuoneen ja suihkun puolella ihmisten käsittämättömän skarppeja rusketusrajoja. Enkä silti tajunnut, että aurinko polttaa. No, seuraavalla kerralla ehkä muistaa aurinkovoiteenkin. Voisi käydä ostamassa jonkun uuden vedenkestävän todella korkeasuojakertoimisen voiteen, jos meinaa Stadikalla alkaa nyt viettää enemmänkin aikaa. En meinaa nimittäin suostua palamaan enää uudestaan tän kesän aikana.

Edelleen olisi hirmu into ja kiire päästä tanssimaan, mutta eipä tuo nilkka nyt ehkä ole vieläkään sellaisessa kunnossa että se kestäisi. Ihan normaalisti sillä kyllä nyt jo kävelee, vaikken pidempiä matkoja lähtisi sillä taittamaankaan. Juokseminen, hyppelehtiminen ja tanssiminen ovat kyllä vielä täysin pois laskuista. Yritän tehdä päivittäin päkiällenousuja ja venyttää pohjetta, sekä satunnaisia muita jalkavenytyksiä esimerkiksi täältä. Tietenkin kuulostellen kokoajan nilkkani rajoja.

Ja loppuun vielä Kälviä-aikainen tanssikaipauskuva Norjan reissulta, jolla yritimme muun muassa Ninan kanssa kiivetä
Follo Folkehøgskolen majoitustilojen seinillä.

sitten mun jalat ei olleetkaan enää tanssijan jalat

Pitkän soolotanssitauon jälkeen aloitin lajit vähemmän kevyesti. Matkustin Kuopioon Savonia ammattikorkeakoulun tanssinopettajalinjan pääsykokeisiin. Mun osaltani pääsykoe alkoi tanssitunneilla. Niitä oli kolme peräkkäin, lajeina pääainevaihtoehdot linjalla: nykytanssi, baletti ja jazztanssi. Ikävä kyllä ehdin osallistua vain yhdelle tunneista.

Suuren osan tunnista pärjäsin mielestäni kohtuullisen hyvin pitkästä tauostani huolimatta. En napannut kaikkea, en tehnyt täydellisesti, mutta pysyin kohtuu hyvin perässä ja sain kropassani aikaiseksi melko luontevan tuntuista liikettä. Tunnin loppupuolella, hyppäsin ilmassa noin puoli kierrosta kääntyvän muutamien senttien korkuisen hypyn. Laskeuduin vasemmalle jalalleni, ja itselleni yllättäen kyykkyyn saakka, vaikka sarjassa olisi hypyn jälkeen ollut vielä yksi tai kaksi askelta. Nilkastani kuului rusahdus ja jalkaan iski kipu. Kävelin salin reunalle ja minulle kiidätettiin kylmäpussi. Ulkomaalainen vaihto-opiskelija tuli ystävällisesti pitämään pussia paikallaan, kun makasin balettitangon alla jalka seinällä.

Minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla tanssimaan pääsykoeosuuteni seuraavalla viikolla nuorten pääsykokeissa, mutta tiesin ettei jalkani olisi vielä niin pian tanssikunnossa. Seurailin baletti- ja jazztunnit peilin vierellä maaten, jalka edelleen koholla. Noustessani seisomaan huomasin, ettei jalka kestä ollenkaan sitä että sille varaa painoa. Hypin yhdellä jalalla tuutorin luokse ja sain kyydin Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystykseen. Tuutori piti minulle seuraa koko sairaalassa odotteluni ajan ja kärräili minua pyörätuolissa vastaanotosta lääkärin huoneeseen, röntgeniin ja takaisin lääkärin luo. Suurkiitos näille ihanille, kyydittäjälle ja tuutorille, jotka auttoivat paljon!

Nyt tuosta on vähän reilu kolme viikkoa. Jalka kestää jo kävellä, mutta tanssia en sillä varmaan vielä hetkeen voi. Mä en ollut kaivannut soolotansseja mitenkään erityisesti ennen tuota pääsykoetuntia. Nyt syyhy päästä tanssilattialle treenaamaan jazzpiruetteja ja jalanheittoja kuntoon on kovempi kuin moneen vuoteen.

Pääsykoepäivänä eniten harmitti juuri hyvin alkaneen intensiivisen boogie woogie -harjoituskauden keskeytyminen. Myöhemmin huomasin kipeän nilkan haittaavan elämääni ja jumittavan minut jopa kotiin päiväkausiksi, kun liikkuminen oli niin vaikeaa, kepeilläliikkuminen raskasta.

Tänään katselin jalkojani, ja ne ei olleetkaan enää rumat ja kärsineen näköiset tanssijan jalat. Mitä nyt vasen nilkka vielä vähän turvottaa. Harmittaa pitää tanssitaukoa juuri silloin kun olisi aikaa ja innostusta treenata. Olisi ihana päästä tanssimaan, ihan vaan koska se on kivaa. On mulla edelleen tallessa myös se hieman liian suuri tahtoni kehittyä koko ajan nopeasti. Toisaalta ehkä tauko palauttaa innostusta, jonka vanhempia blogitekstejäni selaillessani huomaan olleen hieman kateissa. Välillä on myös hyvä palauttaa mieleen, että usein asiat tarvitsevat taukoa pudotakseen kroppaan. Jotain, mikä on tullut todettua moneen kertaan, muttei kuitenkaan ikinä tule mieleen silloin kun into on täysin hukassa ja tekisi mieli pitää taukoa, muttei voi, koska silloin ei kehity.

Nyt odottelen täällä siis sitä, kun voin taas varovaisesti ottaa muutaman tanssiaskeleen, ensimmäistä kertaa kun tanssiminen ei satu, ja samalla kuntouttelen nilkkaa pikkuhiljaa. Saas nähdä kuinka hyvä olen kun nilkka on taas täysin toimintakykyinen. :-D