Helsinki-kuvat sanoo Blip.

Tänään treeneistä kotiin kävellessä löytyi matkalta tällainen 80 lyhdyn terracotta-armeija.

Mikäli kiinnostaa Helsinki-kuvieni seurailu, löytyy niitä (joskus tulevaisuudessa enemmänkin) täältä.

Vuodatusta: Mustelmia, hikeä ja kyyneleitä.

"Siis mitä? Oot tanssinut lajia x vasta niin vähän aikaa? Ootpa sä lahjakas!" - Ei, mä en ole lahjakas, mä olen treenannut kovaa.

Sana lahjakas kuulostaa kivalta ja kauniilta ja jopa kehulta, mutta mä liitän siihen sen, että vähätellään toisen tekemää työtä osaamisensa eteen.

Mä en omaksu asioita silmänräpäyksessä ja automaattisesti. Osa asioista tulee luontevasti ja nopeasti, koska olen tehnyt kroppani kanssa töitä jo monta vuotta. Mutta en koe saaneeni mitään ilmaiseksi. Mä olen tehnyt ne kaikki samat työtunnit kuin kuka tahansa mun tasoinen tanssija. Joo, niitä tunteja myös voisi olla enemmän, niin olisin parempi. Siksi mä treenaan edelleen.

Jos sanotaan, että joku maailman huippu on lahjakas, ei kukaan kyseenalaista tehdyn työn määrää, koska ollakseen maailman huippu ei riitä pelkkä lahjakkuus, ikinä. Mutta kun mun tasoista tanssijaa sanotaan lahjakkaaksi on siinä automaattisesti oletettava, etten ole tehnyt töitä osaamiseni eteen. En mä ole niin hyvä.

Joo, pidän itseäni onnekkaana kun mulla on jalat, joilla tanssia; korvat, joilla kuulen musiikin ja jonkinlainen kyky hahmottaa ja omaksua asioita, mutta ihan kaikki muu heittäytymiskyvystä ja asioiden paremmasta omaksumisesta kropankäyttöön on opeteltua.

Mä olen käynyt tanssitunneilla (välillä myös itselleni liian vaikeilla), ja yrittänyt opetella tekemään sarjaa opettajan perässä. Olen keskittynyt nimenomaan harjoittamaan sitä, että saisin napattua sarjan nopeammin, että pystyisin liikkeessä hahmottamaan, mitä mun täytyy seuraavaksi tehdä ja että oppisin hahmottamaan, mitä kropassa kuuluu tapahtua, kun apinoin jonkin liikkeen tai liikesarjanpätkän opettajalta. En ollut siinä ikinä hyvä, ja kehitystä ei tuntunut tapahtuvan yhtään. Enkä mä vieläkään koe olevani hyvä toistamaan toisen tekemää sarjaa, mutta ehkä sekin aivorääkkäys on on auttanut oman kropan hahmottamiseen.

Mun boogien perusaskel on sillä tasolla kuin se nyt on, koska ei sitä voi tampata tuntia putkeen niin ettei syntyisi minkäänlaisia oivalluksia siitä kuinka sen saa kevyemmäksi tai helpomman näköiseksi. Ja mä olen tehnyt tämän useammin kuin kerran. Koska ketutti.

Viime aikoina olen kokenut perusaskeleeni olevan paremmalla tasolla, kuin muu tanssi, joten en tamppaa tuntia putkeen. Keskityn muihin asioihin ja yritän pitää sen askeltekniikan siinä rinnalla. Olisi vain paljon helpompi tampata tunti putkeen, kuin harjoitella esim. kropan kiertoja. On paljon helpompi harjoitella sellaista asiaa, mitä osaa harjoitella.

Mä siis olen tanssinut boogiea vasta vähän yli 1,5 vuotta. Mutta olen treenannut lajia hyvin intensiivisesti, vaikka rinnalla on koko ajan ollut muitakin lajeja. Välillä olen tanssinut itseni ylikuntoon asti ja usein vaan niin väsyneeksi, että tunteet on mahdoton pitää sisällä. Älkää siis jooko kuvitelko, että en ole tehnyt yhtä paljon töitä kuin muut tasoiseni tanssijat.