Edessäni tuuli irrottaa mielestäni täydellisen kauniin ruusun terälehden. Se leijailee kauniisti tasapainotellen aloittaen matkansa täydellisen kauniista kukasta ja päättäen sen maahan. Kukka, josta terälehti irtosi on nyt näkyvästi epäsymmetrinen, epätäydellinen. Se on kuitenkin vielä kaunis luonnon kasvattama kukka, vaikka siitä ainakin yksi terälehti puuttuukin.
Nostaessani terälehden maasta huomaan siinä pienen repeämän, joka rikkoo täydellisyyden. Terälehti on repeämästä huolimatta kaunis. Tekeekö juuri tuo pieni virhe siitä niin kauniin? Onko täydellisyys täydellistä virheettömyyttä vai kauneutta, jossa tuo täydellisyyden illuusio rikkoutuu, virheettömyys häviää ja kaikki virheet tuovat erilaisuutta, epäsymmetrisyyttä, kauneutta?
Terälehti on silkkisen pehmeä kädessäni, lukuunottamatta sitä pienen pientä repeämää, jonka reunat ovat kuivuessaan kovettuneet. Tämä terälehti ei olisi enää kauan elänyt, pian se olisi kuivunut pois. Siksikö tuuli tarttui juuri tähän lehteen? Virhe teki siitä hauraan, heikon.
Epätäydellisyys ja virheet tekevät meistä haavoittuvia. Jos ne tekevät meistä myös kauniita, tekeekö kauneus meistä haavoittuvia? Ovatko virheet kuitenkin suotavia?
Ruusun tummanvaaleanpunainen terälehti on lähes sydämen muotoinen, ja reunan pieni repeämä korostaa tätä muotoa. Virheet ovat osa luontoa, joka kaikenkaikkiaan on kuitenkin kaunis, toimiva kokonaisuus. Onko mikään silti koskaan täydellistä? Miksi ihmiset pyrkivät täydellisyyteen, ja voimmeko koskaan päästä siihen?
Luonto on kauneimmillaan, kun yksi pieni, repeytynyt ruusun terälehti putoaa tuulen heittämänä maahan. Nauttikaamme elämästä, ei anneta pienten virheidemme pilata sitä. Ne tekevät meistä kuitenkin ihmisiä, erilaisia, juuri sellaisia kuin olemme, mikä on täydellistä...
