Kuka vei mun tanssi-ilon?

Mitä jos tanssi menee vain suorittamiseksi? Ei osaa enää nauttia tanssimisesta, koska treenit tuntuu puisilta, sosiaalitansseissa ei uskalla hakea niitä joiden kanssa tanssiin ehkä saisi iloa, ja kisoista jää kerta kerran jälkeen huono fiilis.

Syy siihen että treenit tuntuu puisilta, on tietenkin se että mikään ei suju. Toisaalta mikään ei suju, koska tanssiminen vaan ei ole enää kivaa. Tanssiminen ei ole kivaa, koska tuntee olevansa huono. Ja koska tuntee niin, ei uskalla hakea parhaita tanssijoita. Ei uskalla hakea enää ketään, koska ei voi tietää kuka on itseä parempi ja turhautuu mun huonoudesta. Jos joku välillä erehtyy hakemaan, ja tanssi ei suju, voi aina ajatella ettei se mun vika ollut että tuhlasin parin aikaa, kun itsehän se haki.

Päätyy tanssimaan vaan oman parin kanssa. Ja vaikka oma pari on ihana, tulee tanssi-illoista vähän tylsiä, jos ilta illan jälkeen tanssii vain kaksin.

Onko mun nyt oikeasti tyydyttävä siihen, että ainoa järkevä ratkaisu tähän on tanssitauko? Tanssitauko, jonka aikana en kehity, koska en tanssi. Vai riittääkö että vähennän? Tosin kuka kertoisi mulle miten sekään tehdään? Koska vaikka tanssi ei just nyt ole kivaa, on se vähän koukuttavaa. Oon tosin ehkä enemmän koukussa siihen kehittymiseen, kuin tanssiin itseensä. Ehkä mä ylipäätään olen pohjimmiltani tanssin suorittaja, enkä joku joka tanssii intohimolla niin että sitä on ihana katsoa...

Auttakaa! Mistä löydän tanssi-ilon?



Nyt löysin kyllä jotain, mikä on pakko lisätä:

Ehkä mun pitäisi olla itselleni armollisempi, mitä tulee boogieen.
Postauksessani maanantaina 24. kesäkuuta 2013 olen kirjoittanut: "mä en osaa Boogie Woogiesta edes perusaskelta"
Jos en ole kesällä 2013 osannut boogiea vielä yhtään, ni ehkä oon kehittynyt tässä jonkin verran. Jotenkin sitä vaan unohtaa, kuinka pienen hetken on lajia tanssinut.

Kirjoituksia epäonnistumisistani

Eilen oli Lahdessa taas Rock'n'swing-tanssien GP-kisat. Harmituksekseni boogie woogiessa oli taas yhdistetty ABC-luokka, eli C-luokkalaiset heitetään samaan liemeen A-luokkalaisten kanssa ja A-luokkalaiste nopeuksilla sitten katsotaan kuka pärjää ja kuka ei. Koska C-luokkalaisia on paljon, tulee tällaisessa tapauksessa ilman muuta karsinta. Eli kaikki eivät pääse finaalikierrokselle, jossa tanssitaan hidas ja nopea boogie woogie, vaan osa karsiutuu pois jo yhden nopean kierroksen jälkeen. Karsinnassahan ei sinänsä olisi mitään vikaa, mutta että joudut karsimaan itseäsi 15-kertaa parempia vastaan. Siis että luokassa on neljä paria, jotka automaattisesti pääsevät finaaliin ja kahdeksan paria jotka kilpailevat sitten niistä kolmesta jäljellä olevasta paikasta. Se tuntuu vähän epäreilulta.

Mä tietenkin sanon näin osittain siksi, että mua harmittaa ihan suunnattomasti, kun ei toista kertaa peräkkäin päästy tanssimaan hidasta boogieta ollenkaan. Kun niitä positiivisia kisakokemuksia, joita toiset on saaneet D-luokassa ennen siirtymistään C-luokkaan ei kerrytetä näin. Minä kun aloitin kisaamisen C-luokassa - virhe!

Harmittaa toisaalta myös, että eräs myös C-luokassa kisaava ystäväni, piti ajatusta yhdistämisestä alunperin huonona. Mutta jo muuttui ääni kellossa kun pääsikin finaaliin tanssimaan huippujen kanssa. En kiellä, etteikö mustakin olisi tosi siistiä päästä tanssimaan niiden oikeasti hyvien rinnalla, mutta vaikka olisinkin päässyt, pitäisin jatkuvaa yhdistämistä siitä huolimatta huonona asiana. Ihan vaan koska asiaa pitää mielestäni ajatella myös niiden muiden parien kannalta.

Eilen kisoihin lähtiessähän mä olin varma, että ollaan menossa finaaliin. Oikeestaan olin varma siitä niin kauan kunnest tulokset tuli. Mun mielestä meillä meni hyvin se karsinta. Mulle jäi hyvä fiilis. Pikkuvirheitä, mutta niitä on aina. Ilmeisesti olin väärässä.
Mutta vaikka olinkin varma että ollaan finaalissa, oli yhdistäminen mun mielestä silti huono asia.

Oltiin kuitenkin ilmoittauduttu myös buggin ja fuskun D-luokkaan, jotta kisoissa olisi jotain tekemistä vielä sittenkin jos jostain syystä ei päästäisi finaaliin boogiessa. Ja fuskun fiilistelin ihan täysillä, vaikka muutama fiba tulikin. Buggin tanssin meikit levinneinä, kyynelten päälle väännetty hymy naamalla, koska boogien tulokset tulivat just ennen kuin piti mennä lavalle.

No buggista tuli häpeävoitto ja fuskusta häpeähopea. Sääli että oma laji meni niin päin honkia. Mutta ehkä tästä on nyt opittava se että kisatilanteessa ei pidä vetää mitään täysillä, kun tanssi, johon käytin vähiten energiaa ja jolla oli mulle vähiten väliä, meni parhaiten.

Ja nyt, koska:

... lähdetään treenaamaan nopeaa boogiea.

Arkikuvahaaste

Tein arkikuvahaasteen (5 päivää, kuva (tai mulla useampi) päivässä, 5 haastettua kaveria) facebookissa, ja koska kuvat on kivoja, päätin laittaa niitä myös blogiini.

Päivä 2/5

Päivä 2/5 Ihastelin koko matkan autossa, kun oltiin synkähkön pilven alla ja takaa paistoi aurinko. Oli sellainen utuinen punertava valo. Aika taianomaista!

Päivä 3/5

Päivä 3/5

Päivä 3/5

 Päivä 4/5

Päivä 4/5 Yritin kuvata kännykällä kiikarin läpi. Tai no kuvasinkin. Mutta yritin kuvata silkkiuikkua, mikä ei onnistunut

 

Päivä 5/5

Päivä 5/5

Päivä 5/5 Nyt kannattaa viikonloppuna käydä ihastelemassa Viikin arboretumin magnoliaa.

Päivä 5/5

 

Päivä 6/5

Päivä 6/5 Arkikuvistani muodostuu maailman ainoa kuusiosainen pentalogia.

Koska tanssiminen lakkasi olemasta kivaa?

Missä vaiheessa tanssimisesta tuli rasite? Milloin tanssiminen alkoi tuottaa vain enemmän stressiä, kuin tuottaa hyvää fiilistä? Miksi tanssikerhon asioiden hoitaminen tuntuu nykyään niin paljon kivemmalta kuin itse tanssiminen? Mitä tanssi antaa, jos se ottaa kaiken ajan ja kaikki voimavarat? Miksei tanssitreeneihin lähteminen innosta yhtään? Mitä iloa on tanssia väkisin? 

Miksi mä ylipäätään tanssin, jollei se ole kivaa?

Tanssiahdistus

Jotenkin viime aikoina on käynyt usein niin, että oon halunnut tanssimaan ihan hirveästi, mutta sitten kun on viimein mahdollisuus päästä, menee jo matkalla fiilis, itsetunto putoaa nolliin ja ei siitä tanssimisestakaan sitten mitään tule.

Ja osittain tosta syystä on tanssitreeneihin tullut nyt aika pitkä tauko, eikä tanssi sitten ainakaan suju. Ja silti into treenaamaa olis ihan hemmetin kova. Tanssitaito ja itsetunto vaan on kateissa, eikä toinen löydy ilman ensimmäistä. Mut toisaalta sitä taitoa ei tule, jollei pysty treenaamaan.

Itseensä olis ehkä helpompi uskoa, ja tanssiahdistukseen helpompi suhtautua, jos olis edes joku laji jossa on hyvä. Tai jos olis ihminen, joka haluaa harjoitella ja tanssia nimenomaan mun kanssa, ja joka ei löytäis ihan joka lajista aina niitä joiden kanssa on noin sata kertaa kivempi tanssia ja ilmoittais sitä mulle ääneen. Jollen ois se jämä, jonka kanssa harjoitellaan silloin kun ei muitakaan ole tarjolla. Eli joka edes joskus priorisoisi mun kanssa harjoittelun. Jos ei tulisi sellainen olo, että toinen treenaa ihan hulluna, koska ajattelee että on viimeinen mahdollisuus pitkään aikaan sille että tanssi toimisi, sille että pärjäisi. Jos ei tulis sellainen fiilis että pakottaa toisen tyytymään itseensä, vaikka on ihan paska...

Jos tietäisi miten pääsee eroon siitä fiiliksestä, kun jalat ei vaan suostu irtoamaan lattiasta. Tai jos ne nouseekin, ne putoaa takaisin ja vielä kaikkea muuta kuin rytmissä. Tänään treeneissä muut lajit vielä jotenkin meni (mikään ei oikeasti toiminut, mutta kroppa vähän liian velttona pystyi kuitenki tanssimaan), mutta heti kun päästiin boogieen, se oli mahdotonta.

Olis niin helppoa, jos vaan saisi hymyn huulille ja jaksaisi yrittää. Missä vaiheessa hyvä harrastus lakkasi olemasta sellainen, että on kivaa?

Kauppamatkavalssi, pihaboogie ja roskakatosrumba

Maanantaipäivääni ilahdutti kauppamatkavalssi, pihaboogie ja roskakatosrumba. Illalla kävin testailemassa lattariaskelia Ugglassa ((C.O)) Olipa vaikeaa pitkän tauon jälkeen. Eikä ollut ehkä mun paikkani. Alhaalla ahdistavaa paikan puolesta, ylhäällä musa vähän liian kovalla.

Muuten tanssifiilikset on vähän laskussa nyt, mutta ehkä se taas kohta. On muuten kipeät lihakset kun tein pitkästä aikaa alphaa tiistaina.. Mut locking on niin kivaa. Joskus pitäs päästä taas tunneille!

Kadonnut tanssiflow

Flow vaatii tekniikkaa, mutta katoaa kun keskittyy siihen liikaa eikä osaa päästää irti. Soololajeissa on aina ollut helpompi irrotella, kuin paritanssilajeissa. Helpompi pitää itse hauskaa, kun ei kokoajan pelkää sotkevansa toisen tanssia.

Mietin, että pitäisi ehkä kadota taas hetkeksi soolotanssimaailmaan. Tai ei ehkä kadota, mutta löytää joku laji soolotanssipuolelta jota jaksaisi taas treenata säännöllisesti. Laji jota tanssiessa saavuttaa flown. Nykytanssi olisi ihanaa, en vaan oikein tiedä minkä tasoisille tunneille mun pitäisi mennä. Helpompi ratkaisu olisi löytää kokonaan uusi laji, jolloin voisin aloittaa suosiolla alkeista.

Viime aikoina tanssilajeista on jaksanut oikeasti kiinnostaa vain boogie woogie. Jopa locking on kadonnut jonnekin. Ja steppihaaveet. Tavoitteet menee hauskanpidon edelle, ja bw:ssä mulla on tavoitteita. Ja jotenkin, koska on laji jossa haluan kehittyä paljon ja nopeasti, ajattelen kaiken muun tanssimisen jollain tavalla bw:tä tukevana. Jollen löydä tanssitunnista tai treenistä jotakin, jonka pystyn jollakin tavalla itselleni perustelemaan boogieta tukevaksi, en jaksa kunnolla innostua. Oli mulla joskus kai lockingissakin tavoitteita, en vaan enää muista mitä ne oli.

Olen ilmoittautunut balettitunnille, ja odotan ekaa tuntia, jolle pääsen, aika innoissani. Vähän peloissani myös, koska vaikka oon menossa alkeisiin, niin kesken kauden aloittaminen voi olla silti haastavaa. Mutta tuon balettitunnin mä nimenomaan nappasin kalenteriini muuta tanssitekniikkaa (tai no, ketä mä yritän huijata, boogieta) tukevana.

Pitäisi siis löytää soololaji, jossa olisi tavoitteita. Soololajien ongelma vaan on, etten usko enää kehittyväni niissä tarpeeksi hyväksi, että olisin tyytyväinen. Kaikki tavoitteet lässähtää jo siinä. Mutta ehkä flown saavuttaminenkin voisi olla tavoite?

Palautin mun tanssipäiväkirjan parin vuoden takaa, ja yritän siihen raapustella fiiliksiä aina tuntien ja treenien jälkeen. Etsin flowta myös vanhoista blogipostauksistani, ja yhdessä niistä olin vähän samanlaisessa tilanteessa ja mietin kahden vaihtoehdon väliltä:

1 Pitää taukoa tanssimisesta.

2 Jatkaa treenaamista.

Nyt tiedän, että toinen on mulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Mun tavoitteena on tulla hyväksi tanssijaksi, eikä sellaiseksi tule, jollei treenaa silloinkin kun se ei tunnu mukavalta. Ja se ei todella aina tunnu. Mutta sitten pitää vaan löytää jokin näkökulma tai juttu, joka palauttaa tanssimiseen edes osan kadonneesta ilosta. Onnistuin mä siinä aiemminkin, niin miksen nytkin.

Taidankin alkaa harrastaa paritanssia flown kanssa. Tai jollei se onnistu, miksen voisi tanssia lattian kanssa, ehkä se houkuttelee flown takaisin. Lattia on kuitenkin se tyyppi, josta löytyy apu tanssimiseen, aina. Jopa silloin kun tavoitteena on olla ilmassa koko tanssi, niin kuin yksi mun boogieidoleista näyttää tekevän. (: