Kun ei treenaa

Joku ei ole treenannut pyörimistä pitkään aikaan. Oon tuudittautunut siihen ajatukseen, että pyörin hyvin, koska pyörin paremmin kuin keskiverto lavatanssija. 

Nyt treenasin pitkästä aikaa pyörimistä. Otin treenikaveriksi sen valmentajista armottomimman, kameran. Tässä horjumiskooste:

Taitaa olla niin, että pitää raahautua vähän useammin treenisalille.

Lavahurmaa

Mä oon päättänyt, että tänä kesänä käyn lavoilla paljon. Lupaavastihan tää on alkanut, kun Riutalla, Pavilla ja Backaksella on nyt jo käyty testaamassa nilkan jaksamista. Lintsillä oon käynyt muutaman kerran myös, vaikkei se ihan sama asia olekaan, täydentää kuitenkin kivasti lavakesää.

I Riutalla oli huikeaa. Hakurivit oli kaaos, kun porukkaa oli paljon, mutta ihania tansseja pääsin tanssimaan ihanien tyyppien kanssa!

III Pavilla kävin Eka Pavi -tapahtumassa. Se oli ihan täynnä. Liian. Ihan hyvä ilta kuitenkin, mutta olisi voinut olla parempikin.

II Backaksella oltiin eilen, ja oli kyllä huippua. Tilaa oli, vaikka niin oli porukkaakin. Paljon tuttuja. Hyviä tansseja tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Ja vaikka satoikin, oli tosi kiva fillaroida lavalle ja yöllä kotiin.

Yhdet Lintsin tanssit oli kyllä myös aivan uskomattoman kivat. Pyysin sinne yhden tutun viejän, kun edellisellä kerralla oli ollut vähän pulaa viejistä. Yllättäen sillä kertaa siellä olisikin ollut paljon kivoja viejiä. Sitten siellä olikin vielä enemmän. (: Huipputansseja huippuseurassa.

Minä tarvitsen sinua / jalkojesi tahdissa / pysyn taas hetken / paremmin kasassa

Eilen oli Tanssikerhon alkeisexcu Satulinnaan. Oli hyvät tanssit! Noi reissut on kyllä aina niin kivoja.

Mutta ihan eniten mä haluan kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun tanssissa kaikki toimii. Tanssin torstaina hidasta foksia viejän kanssa, jonka kanssa on ollut jo pitkään kiva tanssia. Torstaina se kuitenkin oli ihan huikeaa! Tanssi oli kevyen tuntuista ja supermukavaa, vaihtelevaa, välillä vauhdikasta ja välillä rauhallista. Siinä ei ollut mitään liikaa, ei hälyvientejä, ei juurikaan stipluja, se vaan toimi ja tuntui upealta. Joidenkin viejien kanssa tanssi on tuntunut joskus noin kevyeltä ja mukavalta, joidenkin kanssa se tuntuu useimmiten, mutta yleensä sinne väliin tulee aina jotakin mikä vähän häiritsee tuon mielettömän fiiliksen syntymistä, koska tanssi ei toimikaan koko ajan. Torstaina pääsin tuohon, koska korjasin lantioni asentoa. Väitän kyllä että myös viejä oli saanut tanssinsa aivan uudelle tasolle ja vei aivan uskomattoman hyvin. Tai ehkä se on tanssinut aina noin hyvin, ja mä en vaan oo osannut seurata. Nyt osasin.

Eilen lavallakin oli huikeita viejiä, mutta kyllä ne torstaiset tanssit jäi silti kärkeen. Pääsin tanssimaan paljon! Melkeinpä niin paljon, että hyvä kun ehdin ollenkaan alkeiskurssilaisteni kanssa jutella. Tanssi tuntui sujuvan. Tanssin monen sellaisen kanssa, jonka kanssa en oo ennen tanssinut, mutta erityisesti jäi mieleen tanssi tyypin kanssa jonka tiesin ennestään naamalta ja oletin olevan hyvä tanssija, mutta jonka kanssa en oo koskaan tanssinut. Meidän tangot ei olleet ihan huikeat, mutta oli ne ihan mukavat. Huomasin, että oon opetellut tanssimaan tietyntyyppiseen vientiin ja heti kun joku vie erilailla, en osaakaan seurata viennistä läheskään kaikkea.

Tänään Salakapakka. Lisää tanssia. Nyt on hyvä tanssifiilis! (:

Killerboogie

Tajusin, etten ole jakanut vielä meidän Cometsin seuraesittelyn Killerboogie-vetoa, joten tässäpä tämä. Suvi siellä nilkkansa kanssa takarivissä feikkailee hyppyjä ja säätää.

One more time is always a lie

Mun uintiharrastus on edennyt siihen pisteeseen, että ostin uimalasit ja aloin oikeasti jopa vähän miettiä uintitekniikkaa Jussin opastuksella.

Oon aika huono uimari. Mun rintauinnin potkussa ei ole riittävästi voimaa. Kroolissa en pysy pinnalla, jos yritän tehdä käsivetoja. Mulle optimaalisin uintilaji olisi ehkä rintauinti kroolipotkuilla, muttas koska siinäkin on ongelmansa (kuten ajoitus) uin kuntoradalla rintauintia. Kokeilin muuten väliin 50 metriä sammakkoa, ja tuntui tosi raskaalta. Sukelsin varsinkin alkuun rintauinnissa liian syvään, ja uin aika verkkaiseen tempoon. Tulee hidas olo, kun ui rintauintia ja joku uiskentelee siitä rauhallista sammakkoaan bikineissä ohi. :D

Eilisen untipäivän loppuun käytiin vielä vähän killerboogaamassa Pasilassa. Mulla oli nilkkatuki, mutten silti kyennyt suoriutumaan sarjasta kertaakaan puhtaasti, koska mun kaikki keskittyminen menee siihen, että nilkka pysyy oikeassa asennossa. En ehdi, enkä oikeastaan enää edes jaksa yrittää miettiä mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei tuo nyt ehkä fiksuinta ollut, mutta kivaa sittenkin.

Ja tänä aamuna en sitten millään meinannut päästä sängystä ylös. Ai mitenniin en oo tottunut liikkumaan.. (Tein siis toissapäivänä myös vatsalihassarjoja ja pystypunnerruksia, noin niinkuin muun muassa.)

Illalla oli kuitenkin taas Marcon tunti, jolle oli pakko päästä, vaikka vatsalihakset anelivat armoa jo valmiiksi, ja monet muutkin lihakset valittelivat hiljaisesti. Tänään taisin tehdä kolme tai neljä piqué-piruettia vasemmalla jalalla, ja löysin vanhan tasapainon oikean jalan pirueteissa. Ehkä mä ensi viikolla yritän oikealla jalalla jo pari tuplaakin sinne väliin. (:

Olen aina ajatellut että mulla on tosi huono tasapaino. Nyt kun yhtäkkiä se onkin vasemmalla jalalla lähes täysin olematon, niin tuntuu että oikealla jalalla jopa pysyy pystyssä.

Meillä oli myös aivan ihana lattianpoikkisarja, joka periaatteesssa piti olla tosi helppo, mutta jostain syystä en kyennyt suoriutumaan siitä. Mä tarvin edelleen sen yön väliin, että opin. Ehkä se on ominaisuus, jonka voisin ensi vuoden pääsykokeisiin mennessä yrittää opetella pois.

Tanssituntionnellisuutta

Oijoijoi! Olin Marcon broadway-tunnilla tänään piitkästä aikaa. Oli ihan huikeaa! Olin ihan fiiliksissä, koska en oo ollut Marcon tunneilla pitkään aikaan. Vähän myös koska pitkästä aikaa pystyi tanssimaan, edes vähän ja vajavaisesti. Toisaalta on mulla ollut myös pitkähkö soolotanssitauko, ja uusi soolotanssi-innostus löytyi just silloin kun nilkka meni hajalle.

Miten voikaan lämppä olla niin turvallisen tuntuinen jopa rikkinäisellä nilkalla ja silti haastava ja koko kropan (myös ne nilkat) tehokkaasti lämmittävä? Kovin paljon ei tarvinnut edes fuskata nilkan tähden.

Ja miten voikaan vatsalihakset olla niin armottoman rapakunnossa, että ne huutaa hallelujaa jo puolessa välissä vatsalihassarjaa. Siinä saatoin joutua vähän fuskaamaankin.

Ainoa asia, jonka jouduin tunnilla kokonaan jättämään tekemättä oli vasemman jalan piqué-piruetit. Ei se mun eteneminen salin poikki niin kauhean kaunista ollut oikean jalan piruetteja tehdessäkään. Kyllä taitaa tauko tehdä tehtävänsä, ja se tekniikka pudota kropasta kun ei tanssi. Toisaalta sen oikean jalan kohdalla tekniikka varmaan palaa, mutta vasemman jalan kanssa täytynee aloittaa alusta. Nilkan ojennus, korkea releve, piqué... No ainakin sen tasapainopisteen voi sitten opetella kerralla oikein. Jos onnistuisi sitten jatkossa välttämään ne nilkan ympärimenot.

Tuntisarja oli sellainen melko helppo ja mukava, missä pääsi keskittymään laatuun sen sijaan, että pitäisi jatkuvasti miettiä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siinä oli myös hauskoja, mulle epäluontevia rytmityksiä. Tavallaan olisin ehkä saattanut kaivata siihen lisää haastetta, jos mun jalka olisi täysin kunnossa. Mutta on ihan mukava tehdä helppoa ja kivaa, silloin kun joutuu varomaan jotakin paikkaa.

Mun oli tarkoitus mennä keskiviikkona kokeilemaan itselleni uutta jazz-tuntia ja opettajaa, mutta voi olla, ettei rikkinäisellä nilkalla kannata kokeilla uutta opettajaa, kun ei voi varmaksi sanoa onko kaikki mitä tunnilla tehdään turvallista. Marcon tunneilla on siitä kiva käydä, että voi olla varma ettei siellä tarvitse repiä itseään, ja suuri osa asioista tosiaan tuntui tänään turvalliselta jopa rikkinäisellä nilkalla. En mä kyllä voi varmaksi sanoa sitäkään, etteikö tän keskiviikon tunnin opettaja teettäisi kaikkea ihan yhtälailla turvallisesti, mutta kun en sitä tunne, niin en tiedä. Ehkä säästän nää opettajakokeilut sitten terveen nilkan päiviin.

Tanssituksia

Oikaisin äsken jalat kattoa kohti, kun olen ollut jaloillani koko päivän ja nilkka vähän turvotteli. Sitten heräsin. Äsken tarkoittaa siis vajaa nelisen tuntia sitten, ja nyt mua ei nukuta enää yhtään. Turvotus näyttää laskeneen lähes kokonaan pois, vaikka jalkakin laski seinältä varmaan melkein saman tien kuin nukahdin.

Eilen tanssin. Oli Killerboogie-vaparit, harjoiteltiin sarjaa. Mä markkeerasin mukana nilkan rajoille saakka. Oli ihana päästä tanssimaan. Vaparin jälkeen testattiin vielä hidasta boogiea ja hitaahkoa keskinopeaa boogiea, ja oli hurjan kivaa. Varsinkin hidas tuntui myös tosi hyvältä ja siltä että sitä pystyy jo hyvin tanssimaan - ainakin tasapohjaisilla kengillä. Korkokengillä kävely on vielä vaikeaa, enkä nyt heti viitsi olla pakottamassa niitä tanssiin, ettei käy hassusti.

Tanssituskia

Ihan hirveä ikävä tanssimaan. No, jos totta puhutaan, vähän oon jo pystynyt tanssimaan. Liian vähän.

Tavallaan on ihan kiva myös räpsiä kuvia kun muut tanssii. Sitä on nyt tullut tehtyä huomattavasti enemmän kuin silloin, kun on itse pystynyt tanssimaan.

Kuvat Hämäläis-Osakunnan tanssikerhon lavatanssipihatansseista (:

Opin, että fuskussa voi halutessaan tehdä kaikki käännökset oikean jalan päällä, kätevää.

Tein äsken lämppäsarjaa yhdelle boogie-tunnille. Tungin sekaan tietenkin myös nilkkalämpän, vaikken sitä itse pysty kunnolla vielä tekemäänkään. Mutta on kai se minunkin hyvä tota nilkkaa vähän käyttää, niin ehkä se vahvistuu.

Uimassa on pari kertaa tullut käytyä. Joka kerta ärsyttää vaan enemmän ja enemmän ne tuhatta ja sataa ohikiitävät ja käsiin potkivat ohittelijat. Mutta kyllä se uiminen tekis hyvää. Enempikin. Pitää varmaan alkaa käydä heti aamusta, ehkei Stadikalla oo aamuisin niin paljon porukkaa.

Bussiin voin semisti jo juosta. Hyppimistä en oo kokeillut.

Tämmönen pikapostaus. Nyt lähden viettämään sateista syntymäpäivää, mo!

"Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi älä istu. Isä sanoi istu vaan."

Olen aina viihtynyt vedessä. Mökkirannassa pulikoiminen oli pienenä ehkä suurinpiirtein lempipuuhaani. Edelleen vesi houkuttelee ja mun mielestä on kiva lillua. Mä en ole kuitenkaan koskaan pitänyt uimisesta. Se on ollut mulle ihan käsittämätöntä kidutusta jos on joutunut uimaan matkaa esimerkiksi koulussa. Olen mä joskus sitä vapaaehtoisestikin muistaakseni tehnyt, mutten ole silloinkaan erityisesti nauttinut siitä. Olen laskenut kärsimättömänä altaanpituuksia ja tavoitellut tiettyyn metrilukemaan. Uimisen jälkeen on ehkä ollut voittajaolo, mutta uidessa ei ole ollut kivaa.

Lähes neljän viikon liikuntatauko herätti minussa kuitenkin lauantaina tarpeen päästä altaaseen, koska ehkä uiminen olisi liikuntaa jota nilkkanikin kestäisi. Sunnuntaina suuntasimmekin Jussin kanssa Stadikalle. Ensin uiminen tuntui tietenkin kauhealta kidutukselta. Varoin nilkkaani, minkä lisäksi tuntui että sekin uintitaito, joka mulla on ehkä joskus ollut on kadonnut kun sitä ei ole käyttänyt.

Pari kertaa noustuani pois altaasta ja palattuani sinne kuitenkin takaisin, alkoi uiminen tuntua ihan mukavalta. Tuntui ettei jännitä enää koko kehon lihaksia, vaan pystyy päästämään tarpeettomia jännityksiä vapaaksi ja rentoutumaan vähän. Vasenta nilkkaa pidin ehkä koukussa suurimman osan ajasta, mutta sekin tuli siinä mukana ihan mukavasti. Ja kun pudotti vauhdin suosiolla tarpeeksi matalaksi, ei tarvinnut enää ponnistella väkisin eteenpäin. Ei ajatellut samalla tavalla enää suorittavansa altaanpituuksia toisensa perään, vaan ui eteenpäin koska se tuntui kivalta. Tietenkin vähemmän kivalta tuntuivat ne ohi hurjaa vauhtia painavat tyypit, jotka tuntuivat mulkoilevan aina pahasti, kun uin niin hitaasti että joutuivat ohittamaan. Uin kuitenkin hitaiden kuntouimarien radalla, joten koin oikeudekseni uida just niin hitaasti kuin miellytti.

Harmittavaa tuossa Stadikan reissussa oli vain se, että jostain syystä oltiin unohdettu totaalisesti se että aurinko polttaa, eikä siis tajuttu suojautua voitein. Mä jopa ihmettelin pukuhuoneen ja suihkun puolella ihmisten käsittämättömän skarppeja rusketusrajoja. Enkä silti tajunnut, että aurinko polttaa. No, seuraavalla kerralla ehkä muistaa aurinkovoiteenkin. Voisi käydä ostamassa jonkun uuden vedenkestävän todella korkeasuojakertoimisen voiteen, jos meinaa Stadikalla alkaa nyt viettää enemmänkin aikaa. En meinaa nimittäin suostua palamaan enää uudestaan tän kesän aikana.

Edelleen olisi hirmu into ja kiire päästä tanssimaan, mutta eipä tuo nilkka nyt ehkä ole vieläkään sellaisessa kunnossa että se kestäisi. Ihan normaalisti sillä kyllä nyt jo kävelee, vaikken pidempiä matkoja lähtisi sillä taittamaankaan. Juokseminen, hyppelehtiminen ja tanssiminen ovat kyllä vielä täysin pois laskuista. Yritän tehdä päivittäin päkiällenousuja ja venyttää pohjetta, sekä satunnaisia muita jalkavenytyksiä esimerkiksi täältä. Tietenkin kuulostellen kokoajan nilkkani rajoja.

Ja loppuun vielä Kälviä-aikainen tanssikaipauskuva Norjan reissulta, jolla yritimme muun muassa Ninan kanssa kiivetä
Follo Folkehøgskolen majoitustilojen seinillä.

sitten mun jalat ei olleetkaan enää tanssijan jalat

Pitkän soolotanssitauon jälkeen aloitin lajit vähemmän kevyesti. Matkustin Kuopioon Savonia ammattikorkeakoulun tanssinopettajalinjan pääsykokeisiin. Mun osaltani pääsykoe alkoi tanssitunneilla. Niitä oli kolme peräkkäin, lajeina pääainevaihtoehdot linjalla: nykytanssi, baletti ja jazztanssi. Ikävä kyllä ehdin osallistua vain yhdelle tunneista.

Suuren osan tunnista pärjäsin mielestäni kohtuullisen hyvin pitkästä tauostani huolimatta. En napannut kaikkea, en tehnyt täydellisesti, mutta pysyin kohtuu hyvin perässä ja sain kropassani aikaiseksi melko luontevan tuntuista liikettä. Tunnin loppupuolella, hyppäsin ilmassa noin puoli kierrosta kääntyvän muutamien senttien korkuisen hypyn. Laskeuduin vasemmalle jalalleni, ja itselleni yllättäen kyykkyyn saakka, vaikka sarjassa olisi hypyn jälkeen ollut vielä yksi tai kaksi askelta. Nilkastani kuului rusahdus ja jalkaan iski kipu. Kävelin salin reunalle ja minulle kiidätettiin kylmäpussi. Ulkomaalainen vaihto-opiskelija tuli ystävällisesti pitämään pussia paikallaan, kun makasin balettitangon alla jalka seinällä.

Minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla tanssimaan pääsykoeosuuteni seuraavalla viikolla nuorten pääsykokeissa, mutta tiesin ettei jalkani olisi vielä niin pian tanssikunnossa. Seurailin baletti- ja jazztunnit peilin vierellä maaten, jalka edelleen koholla. Noustessani seisomaan huomasin, ettei jalka kestä ollenkaan sitä että sille varaa painoa. Hypin yhdellä jalalla tuutorin luokse ja sain kyydin Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystykseen. Tuutori piti minulle seuraa koko sairaalassa odotteluni ajan ja kärräili minua pyörätuolissa vastaanotosta lääkärin huoneeseen, röntgeniin ja takaisin lääkärin luo. Suurkiitos näille ihanille, kyydittäjälle ja tuutorille, jotka auttoivat paljon!

Nyt tuosta on vähän reilu kolme viikkoa. Jalka kestää jo kävellä, mutta tanssia en sillä varmaan vielä hetkeen voi. Mä en ollut kaivannut soolotansseja mitenkään erityisesti ennen tuota pääsykoetuntia. Nyt syyhy päästä tanssilattialle treenaamaan jazzpiruetteja ja jalanheittoja kuntoon on kovempi kuin moneen vuoteen.

Pääsykoepäivänä eniten harmitti juuri hyvin alkaneen intensiivisen boogie woogie -harjoituskauden keskeytyminen. Myöhemmin huomasin kipeän nilkan haittaavan elämääni ja jumittavan minut jopa kotiin päiväkausiksi, kun liikkuminen oli niin vaikeaa, kepeilläliikkuminen raskasta.

Tänään katselin jalkojani, ja ne ei olleetkaan enää rumat ja kärsineen näköiset tanssijan jalat. Mitä nyt vasen nilkka vielä vähän turvottaa. Harmittaa pitää tanssitaukoa juuri silloin kun olisi aikaa ja innostusta treenata. Olisi ihana päästä tanssimaan, ihan vaan koska se on kivaa. On mulla edelleen tallessa myös se hieman liian suuri tahtoni kehittyä koko ajan nopeasti. Toisaalta ehkä tauko palauttaa innostusta, jonka vanhempia blogitekstejäni selaillessani huomaan olleen hieman kateissa. Välillä on myös hyvä palauttaa mieleen, että usein asiat tarvitsevat taukoa pudotakseen kroppaan. Jotain, mikä on tullut todettua moneen kertaan, muttei kuitenkaan ikinä tule mieleen silloin kun into on täysin hukassa ja tekisi mieli pitää taukoa, muttei voi, koska silloin ei kehity.

Nyt odottelen täällä siis sitä, kun voin taas varovaisesti ottaa muutaman tanssiaskeleen, ensimmäistä kertaa kun tanssiminen ei satu, ja samalla kuntouttelen nilkkaa pikkuhiljaa. Saas nähdä kuinka hyvä olen kun nilkka on taas täysin toimintakykyinen. :-D

Yleistä pöllöilyä tanssista

Tanssiväsymysessä tanssi-ilon palauttaa...

Perjantaina oli Masin järkkäämät boogie-bileet. Olipa muuten kivaa. Kun osa ajasta menee hauskojen juttujen parissa, ja välillä pääsee tanssimaan loistavien viejien kanssa, mitä muuta voisi toivoa. Paikalla ei siis ollut kuin loistavia viejiä - aika luksusbileet!

Maanantai-ilta meni Ugglassa tanssien zoukia ja kizombaa. Tosin mun zouk taitaa olla pikkuhiljaa enemmän ja enemmän epäzoukia, minkä takia oon tosi epävarma kun päädyn tanssimaan sellaisten viejien kanssa, jotka on oikeasti tanssineet zoukia. Kivaa se silti oli! Olisi kyllä ihan hauska osata sitäkin lajia ihan oikesti. Kaikkeen ei vaan riitä aika.

...hyvät bileet. (Kirjoitin tuon alun ja aloin sen jälkeen kirjoitella asioita, joista on viime aikoina tllut hyvä tanssifiilis. Kahden kappaleen jälkeen tuo on ainoa mahdollinen jatko alussa aloittamalleni lauseelle.)

Myös osaamisen ja oivallusten eteenpäin jakaminen on mukavaa, ja pitää tanssifiiliksiä korkeammalla. Tosin opettaminenkin tuntuu raskaalta, kun sitä tekee kaksi iltaa putkeen.

Tässä kohtaa hatunnosto tanssinopettajille, jotka jaksavat opettaa illasta toiseen!

Tuntuu jotenkin turhauttavalta, kun ekan tunnin jälkeen väsyy, eikä sen jälkeen jaksa enää keskittyä niin paljon, että saisi itsestään irti kaikkea sitä minkä voisi saada, vaikka haluaisi antaa oppilaille mahdollisimman paljon.

Mun alkeiskurssilaiset on ihania! Ja oli ihana päästä alkeisjatkoon opettamaan boogieta, kun sitä ei alkeiskurssilla ole. Jatko ja edistyneiden kurssikerrat on aina vähän jännittäviä, kun siellä on myös jo pitkään tanssineita ja haluaisi, että kaikki saisi tunneista jotakin irti. Toisaalta on ihanan opettavaista päästä opettamaan eri tasoja ja eri parienkin kanssa. Ja tällä viikolla on jatkokurssilla boogie - jee!

Viikonloppuna on taas kisat. Oma tanssi tuntuu taas niin vajavaiselta, että tuntuu melkein turhalta mennä nolaamaan sinne itseään. Ehkä se on hyvää harjoitusta.

Vuodatusta: Mustelmia, hikeä ja kyyneleitä.

"Siis mitä? Oot tanssinut lajia x vasta niin vähän aikaa? Ootpa sä lahjakas!" - Ei, mä en ole lahjakas, mä olen treenannut kovaa.

Sana lahjakas kuulostaa kivalta ja kauniilta ja jopa kehulta, mutta mä liitän siihen sen, että vähätellään toisen tekemää työtä osaamisensa eteen.

Mä en omaksu asioita silmänräpäyksessä ja automaattisesti. Osa asioista tulee luontevasti ja nopeasti, koska olen tehnyt kroppani kanssa töitä jo monta vuotta. Mutta en koe saaneeni mitään ilmaiseksi. Mä olen tehnyt ne kaikki samat työtunnit kuin kuka tahansa mun tasoinen tanssija. Joo, niitä tunteja myös voisi olla enemmän, niin olisin parempi. Siksi mä treenaan edelleen.

Jos sanotaan, että joku maailman huippu on lahjakas, ei kukaan kyseenalaista tehdyn työn määrää, koska ollakseen maailman huippu ei riitä pelkkä lahjakkuus, ikinä. Mutta kun mun tasoista tanssijaa sanotaan lahjakkaaksi on siinä automaattisesti oletettava, etten ole tehnyt töitä osaamiseni eteen. En mä ole niin hyvä.

Joo, pidän itseäni onnekkaana kun mulla on jalat, joilla tanssia; korvat, joilla kuulen musiikin ja jonkinlainen kyky hahmottaa ja omaksua asioita, mutta ihan kaikki muu heittäytymiskyvystä ja asioiden paremmasta omaksumisesta kropankäyttöön on opeteltua.

Mä olen käynyt tanssitunneilla (välillä myös itselleni liian vaikeilla), ja yrittänyt opetella tekemään sarjaa opettajan perässä. Olen keskittynyt nimenomaan harjoittamaan sitä, että saisin napattua sarjan nopeammin, että pystyisin liikkeessä hahmottamaan, mitä mun täytyy seuraavaksi tehdä ja että oppisin hahmottamaan, mitä kropassa kuuluu tapahtua, kun apinoin jonkin liikkeen tai liikesarjanpätkän opettajalta. En ollut siinä ikinä hyvä, ja kehitystä ei tuntunut tapahtuvan yhtään. Enkä mä vieläkään koe olevani hyvä toistamaan toisen tekemää sarjaa, mutta ehkä sekin aivorääkkäys on on auttanut oman kropan hahmottamiseen.

Mun boogien perusaskel on sillä tasolla kuin se nyt on, koska ei sitä voi tampata tuntia putkeen niin ettei syntyisi minkäänlaisia oivalluksia siitä kuinka sen saa kevyemmäksi tai helpomman näköiseksi. Ja mä olen tehnyt tämän useammin kuin kerran. Koska ketutti.

Viime aikoina olen kokenut perusaskeleeni olevan paremmalla tasolla, kuin muu tanssi, joten en tamppaa tuntia putkeen. Keskityn muihin asioihin ja yritän pitää sen askeltekniikan siinä rinnalla. Olisi vain paljon helpompi tampata tunti putkeen, kuin harjoitella esim. kropan kiertoja. On paljon helpompi harjoitella sellaista asiaa, mitä osaa harjoitella.

Mä siis olen tanssinut boogiea vasta vähän yli 1,5 vuotta. Mutta olen treenannut lajia hyvin intensiivisesti, vaikka rinnalla on koko ajan ollut muitakin lajeja. Välillä olen tanssinut itseni ylikuntoon asti ja usein vaan niin väsyneeksi, että tunteet on mahdoton pitää sisällä. Älkää siis jooko kuvitelko, että en ole tehnyt yhtä paljon töitä kuin muut tasoiseni tanssijat.

Aina ei vaan voi pysyä jaloillaan

Viime viikonloppuna oli kisat. Meni ihan jees. Sijoitukset oli ihan hyvät, mutta omasta tanssista löytää kyllä aika paljon sellaista mihin ei ole tyytyväinen. Fusku meni vähän revittelyksi tanssimisen sijaan. Hitaassa boogiessa tai buggassa ei pysynyt tasapaino. Suorituksia videolta katsoessani totesin, että enhän mä ole missään vedossa jalkojeni päällä. Mun painopiste on liian edessä. Se vaikutti mun hitaaseen boogieen, joka ei ollut ollenkaan sen tasoinen kun meidän hitaat boogiet yleensä. Se myös vaikutti fuskuun ja buggaan.

Valmiina hitaalle boogielle

Meidän nopesta boogiesta mä en osaa sanoa mitään muuta kuin että se tuntui menevän paremmin kuin meidän nopeat boogiet yleensä menee. Sitä en ole nähnyt videolta, mutta uskoisin olevani paremmin jalkojeni päällä kuin noissa muissa.

Tänään fuskun kisaryhmässä sain Katilta kullanarvoisia neuvoja muun muassa tuohon jalkojen päällä pysymiseen tai sinne takaisin pääsemiseen. Luulen että tämä parantaa ja helpottaa jo paljon!

Ja niin, ne sijoitukset. Fuskun D-luokan kulta, buggan D-luokan hopea ja boogien C-luokan hopea.

Mitallikuva.

Tanssiminen on ihanaa

...ja toisaalta ihan kamalaa!

Mä en olekaan rääkännyt aivojani ja kroppaani fuskussa ennen tätä päivää. Fusku on ollut mulle jotenkin sellainen hauska fiilistelytanssi, jolla palautan luottamuksen omaan tanssiini silloin kun se on hukassa. Tänään opin, että jopa fuskuitseluottamus voi kadota. Se ei tarkoita, etteikö fusku olisi musta edelleen kivaa. Tai en nyt pidä fuskua periaatteessa sen vaikeampana tanssina kuin aiemminkaan. Ymmärrän vaan, että siinä tanssissa on syvyyttä, joka ei edes välttämättä tule siitä että lisää siihen jotain muualta opittua. Fusku itsessään on tarpeeksi mielenkiintoinen.

Kun menen tanssitunnille, en odota että mulla on kivaa. (No riippuu vähän tunnista, mutta yleensä en.) Odotan, että saan palautetta tai jotain uutta omaan tanssiini, että opin jotakin lisää. Aina se ei ole helppoa, ja koska olen oppinut näyttämään sen, en osaa olla näyttämättä. Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ihan suunnattomasti sitä, että joku kertoo mulle mitä mun on parannettava, mitä mun on tehtävä, jotta tulisin paremmaksi. En mä kaipaa kannustusta, kaipaan neuvoja. Tosin joskus on myös kiva kuulla olevansa hyvä.

En ehkä vaikuta siltä, mutta mua on aina ärsyttänyt suunnattomasti "pidetään vaan kivaa" -tanssitunnit. Mä oon aina (no ainakin melkein aina) käynyt tanssitunneilla oppiakseni. Käyn tanssitunneilla, koska haluaisin olla hyvä, haluan tulla hyväksi. Joskus aikanaan ajattelin, että opettaja käy tunneilla korjaamassa niitä jotka ovat huonoja ja toivoin, ettei opettaja tulisi korjaamaan mua. Nykyään koen, että opettajat korjaavat sellaisia oppilaita eniten, joissa näkevät potentiaalia, joten useimmiten olen hyvilläni siitä kun tanssiani tullaan korjaamaan.

Eilen hyppäsin taas HOTin jatkotasolle viejäksi. Kun lajina oli cha cha ja seuraajaopettaja hyvä, koin että olisin yhtä hyvin voinut seurata ja oppia silti lisää, mutta kun seuraajia oli enemmän, päädyin viejäksi. Oli ihan mukavaa, mutta jotenkin todella vaikeaa. Toisaalta se on ihanan avaavaa, kun tajuaa miksi seuraajana pitäisi / ei saisi tehdä jotain, kun tajuaa kuinka paljon kaikki vaikuttaa viejään ja vientiin.

Tavoitteena olisi ihan oikeasti oppia viemään, koska olisi kiva osata ja uskaltaa bileissä viedä tuttuja seuraajiakin, mutta on myös makeeta huomata kuinka paljon mun tanssiin seuraajana vaikuttaa, kun opin viemään jotakin lajia vähän paremmin.

Viikonlopun ajan ois vaihteeksi tarkoitus pysyä siinä mitä osaan ja pitää kivaa! ((:

Kuka vei mun tanssi-ilon?

Mitä jos tanssi menee vain suorittamiseksi? Ei osaa enää nauttia tanssimisesta, koska treenit tuntuu puisilta, sosiaalitansseissa ei uskalla hakea niitä joiden kanssa tanssiin ehkä saisi iloa, ja kisoista jää kerta kerran jälkeen huono fiilis.

Syy siihen että treenit tuntuu puisilta, on tietenkin se että mikään ei suju. Toisaalta mikään ei suju, koska tanssiminen vaan ei ole enää kivaa. Tanssiminen ei ole kivaa, koska tuntee olevansa huono. Ja koska tuntee niin, ei uskalla hakea parhaita tanssijoita. Ei uskalla hakea enää ketään, koska ei voi tietää kuka on itseä parempi ja turhautuu mun huonoudesta. Jos joku välillä erehtyy hakemaan, ja tanssi ei suju, voi aina ajatella ettei se mun vika ollut että tuhlasin parin aikaa, kun itsehän se haki.

Päätyy tanssimaan vaan oman parin kanssa. Ja vaikka oma pari on ihana, tulee tanssi-illoista vähän tylsiä, jos ilta illan jälkeen tanssii vain kaksin.

Onko mun nyt oikeasti tyydyttävä siihen, että ainoa järkevä ratkaisu tähän on tanssitauko? Tanssitauko, jonka aikana en kehity, koska en tanssi. Vai riittääkö että vähennän? Tosin kuka kertoisi mulle miten sekään tehdään? Koska vaikka tanssi ei just nyt ole kivaa, on se vähän koukuttavaa. Oon tosin ehkä enemmän koukussa siihen kehittymiseen, kuin tanssiin itseensä. Ehkä mä ylipäätään olen pohjimmiltani tanssin suorittaja, enkä joku joka tanssii intohimolla niin että sitä on ihana katsoa...

Auttakaa! Mistä löydän tanssi-ilon?



Nyt löysin kyllä jotain, mikä on pakko lisätä:

Ehkä mun pitäisi olla itselleni armollisempi, mitä tulee boogieen.
Postauksessani maanantaina 24. kesäkuuta 2013 olen kirjoittanut: "mä en osaa Boogie Woogiesta edes perusaskelta"
Jos en ole kesällä 2013 osannut boogiea vielä yhtään, ni ehkä oon kehittynyt tässä jonkin verran. Jotenkin sitä vaan unohtaa, kuinka pienen hetken on lajia tanssinut.

Kirjoituksia epäonnistumisistani

Eilen oli Lahdessa taas Rock'n'swing-tanssien GP-kisat. Harmituksekseni boogie woogiessa oli taas yhdistetty ABC-luokka, eli C-luokkalaiset heitetään samaan liemeen A-luokkalaisten kanssa ja A-luokkalaiste nopeuksilla sitten katsotaan kuka pärjää ja kuka ei. Koska C-luokkalaisia on paljon, tulee tällaisessa tapauksessa ilman muuta karsinta. Eli kaikki eivät pääse finaalikierrokselle, jossa tanssitaan hidas ja nopea boogie woogie, vaan osa karsiutuu pois jo yhden nopean kierroksen jälkeen. Karsinnassahan ei sinänsä olisi mitään vikaa, mutta että joudut karsimaan itseäsi 15-kertaa parempia vastaan. Siis että luokassa on neljä paria, jotka automaattisesti pääsevät finaaliin ja kahdeksan paria jotka kilpailevat sitten niistä kolmesta jäljellä olevasta paikasta. Se tuntuu vähän epäreilulta.

Mä tietenkin sanon näin osittain siksi, että mua harmittaa ihan suunnattomasti, kun ei toista kertaa peräkkäin päästy tanssimaan hidasta boogieta ollenkaan. Kun niitä positiivisia kisakokemuksia, joita toiset on saaneet D-luokassa ennen siirtymistään C-luokkaan ei kerrytetä näin. Minä kun aloitin kisaamisen C-luokassa - virhe!

Harmittaa toisaalta myös, että eräs myös C-luokassa kisaava ystäväni, piti ajatusta yhdistämisestä alunperin huonona. Mutta jo muuttui ääni kellossa kun pääsikin finaaliin tanssimaan huippujen kanssa. En kiellä, etteikö mustakin olisi tosi siistiä päästä tanssimaan niiden oikeasti hyvien rinnalla, mutta vaikka olisinkin päässyt, pitäisin jatkuvaa yhdistämistä siitä huolimatta huonona asiana. Ihan vaan koska asiaa pitää mielestäni ajatella myös niiden muiden parien kannalta.

Eilen kisoihin lähtiessähän mä olin varma, että ollaan menossa finaaliin. Oikeestaan olin varma siitä niin kauan kunnest tulokset tuli. Mun mielestä meillä meni hyvin se karsinta. Mulle jäi hyvä fiilis. Pikkuvirheitä, mutta niitä on aina. Ilmeisesti olin väärässä.
Mutta vaikka olinkin varma että ollaan finaalissa, oli yhdistäminen mun mielestä silti huono asia.

Oltiin kuitenkin ilmoittauduttu myös buggin ja fuskun D-luokkaan, jotta kisoissa olisi jotain tekemistä vielä sittenkin jos jostain syystä ei päästäisi finaaliin boogiessa. Ja fuskun fiilistelin ihan täysillä, vaikka muutama fiba tulikin. Buggin tanssin meikit levinneinä, kyynelten päälle väännetty hymy naamalla, koska boogien tulokset tulivat just ennen kuin piti mennä lavalle.

No buggista tuli häpeävoitto ja fuskusta häpeähopea. Sääli että oma laji meni niin päin honkia. Mutta ehkä tästä on nyt opittava se että kisatilanteessa ei pidä vetää mitään täysillä, kun tanssi, johon käytin vähiten energiaa ja jolla oli mulle vähiten väliä, meni parhaiten.

Ja nyt, koska:

... lähdetään treenaamaan nopeaa boogiea.

Koska tanssiminen lakkasi olemasta kivaa?

Missä vaiheessa tanssimisesta tuli rasite? Milloin tanssiminen alkoi tuottaa vain enemmän stressiä, kuin tuottaa hyvää fiilistä? Miksi tanssikerhon asioiden hoitaminen tuntuu nykyään niin paljon kivemmalta kuin itse tanssiminen? Mitä tanssi antaa, jos se ottaa kaiken ajan ja kaikki voimavarat? Miksei tanssitreeneihin lähteminen innosta yhtään? Mitä iloa on tanssia väkisin? 

Miksi mä ylipäätään tanssin, jollei se ole kivaa?

Tanssiahdistus

Jotenkin viime aikoina on käynyt usein niin, että oon halunnut tanssimaan ihan hirveästi, mutta sitten kun on viimein mahdollisuus päästä, menee jo matkalla fiilis, itsetunto putoaa nolliin ja ei siitä tanssimisestakaan sitten mitään tule.

Ja osittain tosta syystä on tanssitreeneihin tullut nyt aika pitkä tauko, eikä tanssi sitten ainakaan suju. Ja silti into treenaamaa olis ihan hemmetin kova. Tanssitaito ja itsetunto vaan on kateissa, eikä toinen löydy ilman ensimmäistä. Mut toisaalta sitä taitoa ei tule, jollei pysty treenaamaan.

Itseensä olis ehkä helpompi uskoa, ja tanssiahdistukseen helpompi suhtautua, jos olis edes joku laji jossa on hyvä. Tai jos olis ihminen, joka haluaa harjoitella ja tanssia nimenomaan mun kanssa, ja joka ei löytäis ihan joka lajista aina niitä joiden kanssa on noin sata kertaa kivempi tanssia ja ilmoittais sitä mulle ääneen. Jollen ois se jämä, jonka kanssa harjoitellaan silloin kun ei muitakaan ole tarjolla. Eli joka edes joskus priorisoisi mun kanssa harjoittelun. Jos ei tulisi sellainen olo, että toinen treenaa ihan hulluna, koska ajattelee että on viimeinen mahdollisuus pitkään aikaan sille että tanssi toimisi, sille että pärjäisi. Jos ei tulis sellainen fiilis että pakottaa toisen tyytymään itseensä, vaikka on ihan paska...

Jos tietäisi miten pääsee eroon siitä fiiliksestä, kun jalat ei vaan suostu irtoamaan lattiasta. Tai jos ne nouseekin, ne putoaa takaisin ja vielä kaikkea muuta kuin rytmissä. Tänään treeneissä muut lajit vielä jotenkin meni (mikään ei oikeasti toiminut, mutta kroppa vähän liian velttona pystyi kuitenki tanssimaan), mutta heti kun päästiin boogieen, se oli mahdotonta.

Olis niin helppoa, jos vaan saisi hymyn huulille ja jaksaisi yrittää. Missä vaiheessa hyvä harrastus lakkasi olemasta sellainen, että on kivaa?

Kauppamatkavalssi, pihaboogie ja roskakatosrumba

Maanantaipäivääni ilahdutti kauppamatkavalssi, pihaboogie ja roskakatosrumba. Illalla kävin testailemassa lattariaskelia Ugglassa ((C.O)) Olipa vaikeaa pitkän tauon jälkeen. Eikä ollut ehkä mun paikkani. Alhaalla ahdistavaa paikan puolesta, ylhäällä musa vähän liian kovalla.

Muuten tanssifiilikset on vähän laskussa nyt, mutta ehkä se taas kohta. On muuten kipeät lihakset kun tein pitkästä aikaa alphaa tiistaina.. Mut locking on niin kivaa. Joskus pitäs päästä taas tunneille!

Kadonnut tanssiflow

Flow vaatii tekniikkaa, mutta katoaa kun keskittyy siihen liikaa eikä osaa päästää irti. Soololajeissa on aina ollut helpompi irrotella, kuin paritanssilajeissa. Helpompi pitää itse hauskaa, kun ei kokoajan pelkää sotkevansa toisen tanssia.

Mietin, että pitäisi ehkä kadota taas hetkeksi soolotanssimaailmaan. Tai ei ehkä kadota, mutta löytää joku laji soolotanssipuolelta jota jaksaisi taas treenata säännöllisesti. Laji jota tanssiessa saavuttaa flown. Nykytanssi olisi ihanaa, en vaan oikein tiedä minkä tasoisille tunneille mun pitäisi mennä. Helpompi ratkaisu olisi löytää kokonaan uusi laji, jolloin voisin aloittaa suosiolla alkeista.

Viime aikoina tanssilajeista on jaksanut oikeasti kiinnostaa vain boogie woogie. Jopa locking on kadonnut jonnekin. Ja steppihaaveet. Tavoitteet menee hauskanpidon edelle, ja bw:ssä mulla on tavoitteita. Ja jotenkin, koska on laji jossa haluan kehittyä paljon ja nopeasti, ajattelen kaiken muun tanssimisen jollain tavalla bw:tä tukevana. Jollen löydä tanssitunnista tai treenistä jotakin, jonka pystyn jollakin tavalla itselleni perustelemaan boogieta tukevaksi, en jaksa kunnolla innostua. Oli mulla joskus kai lockingissakin tavoitteita, en vaan enää muista mitä ne oli.

Olen ilmoittautunut balettitunnille, ja odotan ekaa tuntia, jolle pääsen, aika innoissani. Vähän peloissani myös, koska vaikka oon menossa alkeisiin, niin kesken kauden aloittaminen voi olla silti haastavaa. Mutta tuon balettitunnin mä nimenomaan nappasin kalenteriini muuta tanssitekniikkaa (tai no, ketä mä yritän huijata, boogieta) tukevana.

Pitäisi siis löytää soololaji, jossa olisi tavoitteita. Soololajien ongelma vaan on, etten usko enää kehittyväni niissä tarpeeksi hyväksi, että olisin tyytyväinen. Kaikki tavoitteet lässähtää jo siinä. Mutta ehkä flown saavuttaminenkin voisi olla tavoite?

Palautin mun tanssipäiväkirjan parin vuoden takaa, ja yritän siihen raapustella fiiliksiä aina tuntien ja treenien jälkeen. Etsin flowta myös vanhoista blogipostauksistani, ja yhdessä niistä olin vähän samanlaisessa tilanteessa ja mietin kahden vaihtoehdon väliltä:

1 Pitää taukoa tanssimisesta.

2 Jatkaa treenaamista.

Nyt tiedän, että toinen on mulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Mun tavoitteena on tulla hyväksi tanssijaksi, eikä sellaiseksi tule, jollei treenaa silloinkin kun se ei tunnu mukavalta. Ja se ei todella aina tunnu. Mutta sitten pitää vaan löytää jokin näkökulma tai juttu, joka palauttaa tanssimiseen edes osan kadonneesta ilosta. Onnistuin mä siinä aiemminkin, niin miksen nytkin.

Taidankin alkaa harrastaa paritanssia flown kanssa. Tai jollei se onnistu, miksen voisi tanssia lattian kanssa, ehkä se houkuttelee flown takaisin. Lattia on kuitenkin se tyyppi, josta löytyy apu tanssimiseen, aina. Jopa silloin kun tavoitteena on olla ilmassa koko tanssi, niin kuin yksi mun boogieidoleista näyttää tekevän. (: