Killerboogie

Tajusin, etten ole jakanut vielä meidän Cometsin seuraesittelyn Killerboogie-vetoa, joten tässäpä tämä. Suvi siellä nilkkansa kanssa takarivissä feikkailee hyppyjä ja säätää.

Haja-ajatuksia tanssista

Tänään mä löysin mun tasapainon! Tai oikeammin keksin mistä se kiikastaa. Nyt pitäisi vaan vielä treenata se korjaava asento kroppaan.

Marcon broadway-tunnista jäi käteen muun muassa ajatus, että on jännä kuinka joku itselle ja omalle kropalle luonteva liike on luonteva vain toiselle puolelle, eikä toimi toisella puolella ollenkaan. Täysin loogista, koska ei mun kropan eri puolet ole peilikuvat toisistaan, mutta jännää silti.

Buggin kisaryhmässä sain vaikean tehtävän harjoiteltavaksi. Luulin ensin että se on mulle liian vaikea ja menin lukkoon. Ei se sitten ollutkaan. Aika voittajafiilis, kun tekee jotain mihin ei olisi uskonut pystyvänsä! (:

Viime viikon maanantaina oivalsin, että tanssitekniikka on hyvin samanlaista oli se sitten baletin tai jazzin tai vaikka sitten boogien tekniikkaa. Kyllähän mä sen toki jo tiesin aiemminkin, mutta silloin se jotenkin konkretisoitui. 


Kätevää muuten, että Marcon tunnin kauden teema on jalkaterät ja nilkat. Tulee sitten kuntoutettua tota nilkkaa jopa vatsalihastreenissä.

One more time is always a lie

Mun uintiharrastus on edennyt siihen pisteeseen, että ostin uimalasit ja aloin oikeasti jopa vähän miettiä uintitekniikkaa Jussin opastuksella.

Oon aika huono uimari. Mun rintauinnin potkussa ei ole riittävästi voimaa. Kroolissa en pysy pinnalla, jos yritän tehdä käsivetoja. Mulle optimaalisin uintilaji olisi ehkä rintauinti kroolipotkuilla, muttas koska siinäkin on ongelmansa (kuten ajoitus) uin kuntoradalla rintauintia. Kokeilin muuten väliin 50 metriä sammakkoa, ja tuntui tosi raskaalta. Sukelsin varsinkin alkuun rintauinnissa liian syvään, ja uin aika verkkaiseen tempoon. Tulee hidas olo, kun ui rintauintia ja joku uiskentelee siitä rauhallista sammakkoaan bikineissä ohi. :D

Eilisen untipäivän loppuun käytiin vielä vähän killerboogaamassa Pasilassa. Mulla oli nilkkatuki, mutten silti kyennyt suoriutumaan sarjasta kertaakaan puhtaasti, koska mun kaikki keskittyminen menee siihen, että nilkka pysyy oikeassa asennossa. En ehdi, enkä oikeastaan enää edes jaksa yrittää miettiä mitä tapahtuu seuraavaksi. Ei tuo nyt ehkä fiksuinta ollut, mutta kivaa sittenkin.

Ja tänä aamuna en sitten millään meinannut päästä sängystä ylös. Ai mitenniin en oo tottunut liikkumaan.. (Tein siis toissapäivänä myös vatsalihassarjoja ja pystypunnerruksia, noin niinkuin muun muassa.)

Illalla oli kuitenkin taas Marcon tunti, jolle oli pakko päästä, vaikka vatsalihakset anelivat armoa jo valmiiksi, ja monet muutkin lihakset valittelivat hiljaisesti. Tänään taisin tehdä kolme tai neljä piqué-piruettia vasemmalla jalalla, ja löysin vanhan tasapainon oikean jalan pirueteissa. Ehkä mä ensi viikolla yritän oikealla jalalla jo pari tuplaakin sinne väliin. (:

Olen aina ajatellut että mulla on tosi huono tasapaino. Nyt kun yhtäkkiä se onkin vasemmalla jalalla lähes täysin olematon, niin tuntuu että oikealla jalalla jopa pysyy pystyssä.

Meillä oli myös aivan ihana lattianpoikkisarja, joka periaatteesssa piti olla tosi helppo, mutta jostain syystä en kyennyt suoriutumaan siitä. Mä tarvin edelleen sen yön väliin, että opin. Ehkä se on ominaisuus, jonka voisin ensi vuoden pääsykokeisiin mennessä yrittää opetella pois.

Tanssituntionnellisuutta

Oijoijoi! Olin Marcon broadway-tunnilla tänään piitkästä aikaa. Oli ihan huikeaa! Olin ihan fiiliksissä, koska en oo ollut Marcon tunneilla pitkään aikaan. Vähän myös koska pitkästä aikaa pystyi tanssimaan, edes vähän ja vajavaisesti. Toisaalta on mulla ollut myös pitkähkö soolotanssitauko, ja uusi soolotanssi-innostus löytyi just silloin kun nilkka meni hajalle.

Miten voikaan lämppä olla niin turvallisen tuntuinen jopa rikkinäisellä nilkalla ja silti haastava ja koko kropan (myös ne nilkat) tehokkaasti lämmittävä? Kovin paljon ei tarvinnut edes fuskata nilkan tähden.

Ja miten voikaan vatsalihakset olla niin armottoman rapakunnossa, että ne huutaa hallelujaa jo puolessa välissä vatsalihassarjaa. Siinä saatoin joutua vähän fuskaamaankin.

Ainoa asia, jonka jouduin tunnilla kokonaan jättämään tekemättä oli vasemman jalan piqué-piruetit. Ei se mun eteneminen salin poikki niin kauhean kaunista ollut oikean jalan piruetteja tehdessäkään. Kyllä taitaa tauko tehdä tehtävänsä, ja se tekniikka pudota kropasta kun ei tanssi. Toisaalta sen oikean jalan kohdalla tekniikka varmaan palaa, mutta vasemman jalan kanssa täytynee aloittaa alusta. Nilkan ojennus, korkea releve, piqué... No ainakin sen tasapainopisteen voi sitten opetella kerralla oikein. Jos onnistuisi sitten jatkossa välttämään ne nilkan ympärimenot.

Tuntisarja oli sellainen melko helppo ja mukava, missä pääsi keskittymään laatuun sen sijaan, että pitäisi jatkuvasti miettiä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siinä oli myös hauskoja, mulle epäluontevia rytmityksiä. Tavallaan olisin ehkä saattanut kaivata siihen lisää haastetta, jos mun jalka olisi täysin kunnossa. Mutta on ihan mukava tehdä helppoa ja kivaa, silloin kun joutuu varomaan jotakin paikkaa.

Mun oli tarkoitus mennä keskiviikkona kokeilemaan itselleni uutta jazz-tuntia ja opettajaa, mutta voi olla, ettei rikkinäisellä nilkalla kannata kokeilla uutta opettajaa, kun ei voi varmaksi sanoa onko kaikki mitä tunnilla tehdään turvallista. Marcon tunneilla on siitä kiva käydä, että voi olla varma ettei siellä tarvitse repiä itseään, ja suuri osa asioista tosiaan tuntui tänään turvalliselta jopa rikkinäisellä nilkalla. En mä kyllä voi varmaksi sanoa sitäkään, etteikö tän keskiviikon tunnin opettaja teettäisi kaikkea ihan yhtälailla turvallisesti, mutta kun en sitä tunne, niin en tiedä. Ehkä säästän nää opettajakokeilut sitten terveen nilkan päiviin.

Tanssituksia

Oikaisin äsken jalat kattoa kohti, kun olen ollut jaloillani koko päivän ja nilkka vähän turvotteli. Sitten heräsin. Äsken tarkoittaa siis vajaa nelisen tuntia sitten, ja nyt mua ei nukuta enää yhtään. Turvotus näyttää laskeneen lähes kokonaan pois, vaikka jalkakin laski seinältä varmaan melkein saman tien kuin nukahdin.

Eilen tanssin. Oli Killerboogie-vaparit, harjoiteltiin sarjaa. Mä markkeerasin mukana nilkan rajoille saakka. Oli ihana päästä tanssimaan. Vaparin jälkeen testattiin vielä hidasta boogiea ja hitaahkoa keskinopeaa boogiea, ja oli hurjan kivaa. Varsinkin hidas tuntui myös tosi hyvältä ja siltä että sitä pystyy jo hyvin tanssimaan - ainakin tasapohjaisilla kengillä. Korkokengillä kävely on vielä vaikeaa, enkä nyt heti viitsi olla pakottamassa niitä tanssiin, ettei käy hassusti.

Tanssituskia

Ihan hirveä ikävä tanssimaan. No, jos totta puhutaan, vähän oon jo pystynyt tanssimaan. Liian vähän.

Tavallaan on ihan kiva myös räpsiä kuvia kun muut tanssii. Sitä on nyt tullut tehtyä huomattavasti enemmän kuin silloin, kun on itse pystynyt tanssimaan.

Kuvat Hämäläis-Osakunnan tanssikerhon lavatanssipihatansseista (:

Opin, että fuskussa voi halutessaan tehdä kaikki käännökset oikean jalan päällä, kätevää.

Tein äsken lämppäsarjaa yhdelle boogie-tunnille. Tungin sekaan tietenkin myös nilkkalämpän, vaikken sitä itse pysty kunnolla vielä tekemäänkään. Mutta on kai se minunkin hyvä tota nilkkaa vähän käyttää, niin ehkä se vahvistuu.

Uimassa on pari kertaa tullut käytyä. Joka kerta ärsyttää vaan enemmän ja enemmän ne tuhatta ja sataa ohikiitävät ja käsiin potkivat ohittelijat. Mutta kyllä se uiminen tekis hyvää. Enempikin. Pitää varmaan alkaa käydä heti aamusta, ehkei Stadikalla oo aamuisin niin paljon porukkaa.

Bussiin voin semisti jo juosta. Hyppimistä en oo kokeillut.

Tämmönen pikapostaus. Nyt lähden viettämään sateista syntymäpäivää, mo!

"Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi älä istu. Isä sanoi istu vaan."

Olen aina viihtynyt vedessä. Mökkirannassa pulikoiminen oli pienenä ehkä suurinpiirtein lempipuuhaani. Edelleen vesi houkuttelee ja mun mielestä on kiva lillua. Mä en ole kuitenkaan koskaan pitänyt uimisesta. Se on ollut mulle ihan käsittämätöntä kidutusta jos on joutunut uimaan matkaa esimerkiksi koulussa. Olen mä joskus sitä vapaaehtoisestikin muistaakseni tehnyt, mutten ole silloinkaan erityisesti nauttinut siitä. Olen laskenut kärsimättömänä altaanpituuksia ja tavoitellut tiettyyn metrilukemaan. Uimisen jälkeen on ehkä ollut voittajaolo, mutta uidessa ei ole ollut kivaa.

Lähes neljän viikon liikuntatauko herätti minussa kuitenkin lauantaina tarpeen päästä altaaseen, koska ehkä uiminen olisi liikuntaa jota nilkkanikin kestäisi. Sunnuntaina suuntasimmekin Jussin kanssa Stadikalle. Ensin uiminen tuntui tietenkin kauhealta kidutukselta. Varoin nilkkaani, minkä lisäksi tuntui että sekin uintitaito, joka mulla on ehkä joskus ollut on kadonnut kun sitä ei ole käyttänyt.

Pari kertaa noustuani pois altaasta ja palattuani sinne kuitenkin takaisin, alkoi uiminen tuntua ihan mukavalta. Tuntui ettei jännitä enää koko kehon lihaksia, vaan pystyy päästämään tarpeettomia jännityksiä vapaaksi ja rentoutumaan vähän. Vasenta nilkkaa pidin ehkä koukussa suurimman osan ajasta, mutta sekin tuli siinä mukana ihan mukavasti. Ja kun pudotti vauhdin suosiolla tarpeeksi matalaksi, ei tarvinnut enää ponnistella väkisin eteenpäin. Ei ajatellut samalla tavalla enää suorittavansa altaanpituuksia toisensa perään, vaan ui eteenpäin koska se tuntui kivalta. Tietenkin vähemmän kivalta tuntuivat ne ohi hurjaa vauhtia painavat tyypit, jotka tuntuivat mulkoilevan aina pahasti, kun uin niin hitaasti että joutuivat ohittamaan. Uin kuitenkin hitaiden kuntouimarien radalla, joten koin oikeudekseni uida just niin hitaasti kuin miellytti.

Harmittavaa tuossa Stadikan reissussa oli vain se, että jostain syystä oltiin unohdettu totaalisesti se että aurinko polttaa, eikä siis tajuttu suojautua voitein. Mä jopa ihmettelin pukuhuoneen ja suihkun puolella ihmisten käsittämättömän skarppeja rusketusrajoja. Enkä silti tajunnut, että aurinko polttaa. No, seuraavalla kerralla ehkä muistaa aurinkovoiteenkin. Voisi käydä ostamassa jonkun uuden vedenkestävän todella korkeasuojakertoimisen voiteen, jos meinaa Stadikalla alkaa nyt viettää enemmänkin aikaa. En meinaa nimittäin suostua palamaan enää uudestaan tän kesän aikana.

Edelleen olisi hirmu into ja kiire päästä tanssimaan, mutta eipä tuo nilkka nyt ehkä ole vieläkään sellaisessa kunnossa että se kestäisi. Ihan normaalisti sillä kyllä nyt jo kävelee, vaikken pidempiä matkoja lähtisi sillä taittamaankaan. Juokseminen, hyppelehtiminen ja tanssiminen ovat kyllä vielä täysin pois laskuista. Yritän tehdä päivittäin päkiällenousuja ja venyttää pohjetta, sekä satunnaisia muita jalkavenytyksiä esimerkiksi täältä. Tietenkin kuulostellen kokoajan nilkkani rajoja.

Ja loppuun vielä Kälviä-aikainen tanssikaipauskuva Norjan reissulta, jolla yritimme muun muassa Ninan kanssa kiivetä
Follo Folkehøgskolen majoitustilojen seinillä.

sitten mun jalat ei olleetkaan enää tanssijan jalat

Pitkän soolotanssitauon jälkeen aloitin lajit vähemmän kevyesti. Matkustin Kuopioon Savonia ammattikorkeakoulun tanssinopettajalinjan pääsykokeisiin. Mun osaltani pääsykoe alkoi tanssitunneilla. Niitä oli kolme peräkkäin, lajeina pääainevaihtoehdot linjalla: nykytanssi, baletti ja jazztanssi. Ikävä kyllä ehdin osallistua vain yhdelle tunneista.

Suuren osan tunnista pärjäsin mielestäni kohtuullisen hyvin pitkästä tauostani huolimatta. En napannut kaikkea, en tehnyt täydellisesti, mutta pysyin kohtuu hyvin perässä ja sain kropassani aikaiseksi melko luontevan tuntuista liikettä. Tunnin loppupuolella, hyppäsin ilmassa noin puoli kierrosta kääntyvän muutamien senttien korkuisen hypyn. Laskeuduin vasemmalle jalalleni, ja itselleni yllättäen kyykkyyn saakka, vaikka sarjassa olisi hypyn jälkeen ollut vielä yksi tai kaksi askelta. Nilkastani kuului rusahdus ja jalkaan iski kipu. Kävelin salin reunalle ja minulle kiidätettiin kylmäpussi. Ulkomaalainen vaihto-opiskelija tuli ystävällisesti pitämään pussia paikallaan, kun makasin balettitangon alla jalka seinällä.

Minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla tanssimaan pääsykoeosuuteni seuraavalla viikolla nuorten pääsykokeissa, mutta tiesin ettei jalkani olisi vielä niin pian tanssikunnossa. Seurailin baletti- ja jazztunnit peilin vierellä maaten, jalka edelleen koholla. Noustessani seisomaan huomasin, ettei jalka kestä ollenkaan sitä että sille varaa painoa. Hypin yhdellä jalalla tuutorin luokse ja sain kyydin Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystykseen. Tuutori piti minulle seuraa koko sairaalassa odotteluni ajan ja kärräili minua pyörätuolissa vastaanotosta lääkärin huoneeseen, röntgeniin ja takaisin lääkärin luo. Suurkiitos näille ihanille, kyydittäjälle ja tuutorille, jotka auttoivat paljon!

Nyt tuosta on vähän reilu kolme viikkoa. Jalka kestää jo kävellä, mutta tanssia en sillä varmaan vielä hetkeen voi. Mä en ollut kaivannut soolotansseja mitenkään erityisesti ennen tuota pääsykoetuntia. Nyt syyhy päästä tanssilattialle treenaamaan jazzpiruetteja ja jalanheittoja kuntoon on kovempi kuin moneen vuoteen.

Pääsykoepäivänä eniten harmitti juuri hyvin alkaneen intensiivisen boogie woogie -harjoituskauden keskeytyminen. Myöhemmin huomasin kipeän nilkan haittaavan elämääni ja jumittavan minut jopa kotiin päiväkausiksi, kun liikkuminen oli niin vaikeaa, kepeilläliikkuminen raskasta.

Tänään katselin jalkojani, ja ne ei olleetkaan enää rumat ja kärsineen näköiset tanssijan jalat. Mitä nyt vasen nilkka vielä vähän turvottaa. Harmittaa pitää tanssitaukoa juuri silloin kun olisi aikaa ja innostusta treenata. Olisi ihana päästä tanssimaan, ihan vaan koska se on kivaa. On mulla edelleen tallessa myös se hieman liian suuri tahtoni kehittyä koko ajan nopeasti. Toisaalta ehkä tauko palauttaa innostusta, jonka vanhempia blogitekstejäni selaillessani huomaan olleen hieman kateissa. Välillä on myös hyvä palauttaa mieleen, että usein asiat tarvitsevat taukoa pudotakseen kroppaan. Jotain, mikä on tullut todettua moneen kertaan, muttei kuitenkaan ikinä tule mieleen silloin kun into on täysin hukassa ja tekisi mieli pitää taukoa, muttei voi, koska silloin ei kehity.

Nyt odottelen täällä siis sitä, kun voin taas varovaisesti ottaa muutaman tanssiaskeleen, ensimmäistä kertaa kun tanssiminen ei satu, ja samalla kuntouttelen nilkkaa pikkuhiljaa. Saas nähdä kuinka hyvä olen kun nilkka on taas täysin toimintakykyinen. :-D