Before I Fall - Kuin viimeistä päivää

Olen päätynyt lukemaan kirjaa, josta näkee jo kauas sen olevan nuortenkirja. Kansi on juuri sellainen kuin nuortenkirjoissa ja kirjoitustyyli hyvin hyvin nuortenkirjamainen, mutta kirjassa on hyviä ajatuksia. Se, yllättävää kyllä, on saanut miettimään kaikenlaista mitä muuten ei kovin usein tule ajatelleeksi. Haluankin nyt jakaa osan ajatuksistani:

Kuinka usein tulee ajateltua sitä kuinka monta valintaa yhteen päivään mahtuu: Nousenko nyt vai torkutanko vielä hetken? Keskitynkö siihen kuinka hyvä päivä tästä tulee vai nurisenko sitä että yöunet jäivät taas liian lyhyiksi? Keitänkö kahvia vai teetä vai lähdenkö liikkeelle ilman kumpaakaan, jotta voin sitten harmitella jälkeenpäin kun ei tullut vietettyä laatuaamua itsensä kanssa? Vienkö roskat, kun olen kuitenkin lähdössä kotoa vai jätänkö ne sisälle haisemaan? Teenkö hommia vai stressaanko niistä mieluummin tulevan viikon? Hymyilläkö vastaantulijoille vai ei? Näitä voisi luetella loputtomiin.

Osa monista päivän aikana tehdyistä valinnoista koskettaa myös muita ihmisiä. Usein voi siis myös valita ollako itsekäs vai ajatellako muita. Ja kuinka usein sitä tekeekään itsekkään valinnan, vaikka mahdollisuus olisi muuhunkin, ja perustelee valintaansa sillä, että "joskus täytyy ajatella itseään eikä aina vain muita". Todellisuudessa en tiedä kovinkaan montaa ihmistä, joiden oikeasti pitäisi ajatella näin. Ihminen on kuitenkin lopulta itsekäs eläin ja ajattelee hyvin usein nimenomaan omaa etuaan.

Rehellisyys on muuten valinta myös.

Ja kuinka monesti olette tiedostaneet, että onnellisuuskin on valinta. Että ei voi valita saako juuri sen työn, jonka haluaa, mutta voi valita olla iloinen siitä työstä mikä on - tai vapaa-ajasta, jollei ole työtä ollenkaan. Että ei voi valita pääseekö siihen kouluun mihin haluaa, mutta voi valita olla onnellinen kaikista niistä mahdollisuuksista mitä on. Että ei voi valita onko just se ihminen jonka haluaa kiinnostunut itsestä, mutta voi valita olla välittämättä siitä jollei ole ja voi valita haluta mieluummin jonkun sellaisen tyypin, joka osaa arvostaa itseä, kuin sen kusipään joka ei ikinä kohtele niin kuin huipputyyppi ansaitsee itseään kohdeltavan. Voi valita että keskittyy elämässään muihin asioihin, ja olla iloinen ja onnellinen. Ettei enää suostu olemaan jokin itsetuntobuusti, jota pyöritellään mukana vaikka samaan aikaan lämmitellään suhteita ihan johonkin toiseen suuntaan.

Voi jopa loppujen lopuksi päättää, ettei enää kiinnosta mitä se ihminen tekee, mitä sille kuuluu ja missä se liikkuu. Ei se vaadi kuin sen, että vähän aikaa sanoo ei kaikille haluille ottaa yhteyttä siihen ihmiseen, kaikille kiinnostuksille tietää missä se ihminen liikkuu ja mitä tekee. Ja vain pari fb-asetusta toisin kuin ne on siihen asti olleet. Yhden ihmisen unohtaminen on lopulta aika helppoa. Ei tietenkään täysin, mutta suurelta osin. Menneitä hetkiä saa kaivata, kunhan ei kaipaa sitä ihmistä, jonka kanssa ne hetket koki.

Maailmassa kun on niin paljon muitakin ihmisiä, kuin ne itsekkäät kusipäät, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa sun eteen niin kauan kuin niitä kiinnostaa, mutta jotka valehtelevat päin naamaa ja jättävät sut taakseen siinä samassa kun näköpiiriin ilmaantuu jotain kiinnostavampaa. Niin paljon muitakin ihmisiä, ettei kenenkään kannata katsoa niitä itsekkäitä kusipäitä ystävänä, kaverina saati tyttö- tai poikaystävänä.

Huolikaa kaikki jooko elämäänne vain ne tyypit, jotka ovat päättäneet olla sankareita teidän elämässänne, jotka pelastaa teidän päivän kerta toisensa jälkeen, jotka tekevät valintoja sen mukaan mikä on oikein tai mikä todellisuudessa tuntuu hyvältä, eivätkä tolkuta itselleen että "joskus täytyy ajatella myös itseään". Älkääkä rakkaat valehdelko!

Joka päivä täytyy olla onnellinen. Joka päivä täytyy ihastua. Joka päivä täytyy olla rehellinen. Joka päivä täytyy pelastaa jonkun päivä. Koskaan ei voi tietää milloin se loppuu, koskaan ei voi tietää mikä päivä on viimeinen. Ja kyllähän me nyt hitto vie halutaan kaikki että siitä viimeisestä päivästä tulee ennemmin muistelemisen ja kehuskelemisen arvoinen kuin häpeiltävä. Ja jollet usko siihen, että itse missään sitä muistelet ja sillä kehuskelet, niin kaikille muille sitten, niille jotka ovat nähneet sun päiväsi ja eläneet sun kanssa. Miten haluat, että sinut muistetaan?

Viikin iltaa

Left outside.

Päiväkirja

Lapaset

Tyttö

Pandapehmolelu

Kauppakassi

Tyttö ja kassi

Himoshoppaajasta

Himoshoppaajan salaiset unelmat on leffa, josta minä sanoin ensi kertaa trailerin nähtyäni: hitto, toi on varmaan tuotu Suomeen tasan tuon suomalaisläpän takia.

Tämä on siis se komedia, jossa Isla Fisher näyttelee Rebeccaa, joka rakastaa shoppailua ja joutuu rakkaan harrastuksensa takia velkoihin ja päätyy lisätuloja etsiskellessään pitämään säästöpalstaa talouslehteen. Suomalaisläppä leffassa on se, että Rebecca on työhaastattelussa väittänyt puhuvansa sujuvasti suomea ja monet muutkin tytön valheet liittyvät Suomeen. Syykin tähän on...

"No one checks up on Finland!"



Tänään sitten päätin repäistä ja kävin katsomassa tuon huonoksi ajattelemani leffan. Sehän olikin ihan hauska. Isla Fisher on hyvä ! Sitä paitsi se Fisherin vastanäyttelijä, kuka ikinä onkaan, on s.ö.p.ö. ;D



Ja minä haluan sellaisen vihreän huivin kuin siinä leffassa! Se on ihanan värinen ja ihan mielettömän pitkä ja ohut ja leveä ja ihana... <3 No joo, okei, ehkä pärjään ilmankin.

Elokuvan kotisivut

Jos opiskelu olisi maksullista

Jos kirjoittaisin blogiani kaikesta siitä, mitä oikeasti elän ja ajattelen, tämä blogi, kuten elämäni, olisi täynnä sontaa.

Olen 19-vuotias opiskelija, asun äitini kanssa. Tämä ei varmaan vielä ole kovinkaan erikoista, mutta... Elän kirjaimellisesti äidin nurkissa; sänkyni on olohuoneen nurkassa ja tavarani siellä minne ne mahtuvat - tarvitsemani kirjat ja muu sälä tuossa sänkyni vieressä epämääräisissä kasoissa, tietenkin. Tämä se vasta on elämää.

Äidille en maksa mitään asumisesta, sillä minulla ei mitään tulojakaan ole. Kelalta voisin nostaa opintorahaa huimat 38,8 € kuussa (tai jokin vastaavan suuruinen summa), mutta tuen nostaminen - yllätys, yllätys - vaikuttaisi tukikuukausieni määrään, joten turha on tuommoista summaa nostaa. Kaikille niille, jotka tahtovat nyt kysyä, että miksen mene töihin: minua ei oteta töihin!

Suuri osa sellaisesta työstä, jota pystyy tehdä opiskelujen ohessa, on asiakaspalvelutyötä. Minulla ei ole minkäänlaista kokemusta siitä, mutta uskoisin pärjääväni siinä. Haettuani hyvin, hyvin moneen asiakaspalvelutehtävään, olen alkanut epäillä, että vaatimuksena niihin, on aikaisempi kokemus tällaisesta työstä.

Okei, taisin vähän huijata tuossa aikaisemmin kirjoittaessani, että "minua ei oteta töihin!", sain tuossa hetki sitten töitä kodinhoitajana. Hommaa en kyennyt tekemään kolmea päivää enempää, sillä mulla tuli selkä todella kipeäksi siitä. Muutenkaan työ ei ollut mitenkään kivaa; ohjeistuksia ei ollut, mutta kun teki jotakin väärin sai haukut. Elämä on.

Kesken ihanan joulunvieton perheen kesken isoveljeni otti taas esille niin rakastamansa puheenaiheen: jos opiskelu olisi Suomessa(kin) maksullista.

On totta, että ihmiset kunnioittaisivat enemmän opiskelua ja opiskelijoita, jos opiskelu olisi maksullista. Todennäköisesti kaikki ne, jotka opiskelevat ns. turhaan, tekisivät jotakin muuta. Toisaalta kukaan ei ikinä siinä tapauksessa lähtisi vain koettamaan jotakin alaa, niin kuin itse tein, ja jäisi siihen mahdollisesti koukkuun, mikä myös pätee minuun.

Köyhien ja keskituloisten perheiden lapset eivät pääsisi opiskelemaan. Hitto vie, eihän mulla ole nytkään varaa opiskella. Tai lähinnä elää tätä tulotonta opiskelijaelämää. Vai luuleekos joku, että huvikseni asustelen vielä äitini nurkissa?

Broidin on hyvä puhua, kun sillä itsellään kävi tuuri. Kun hän oli opiskellut itsentä työttömäksi painopinnanvalmistajaksi, sai hän töitä mahtavasta firmasta, joka palkkaa myös nuoria ilman työkokemusta. Nyt hän on edennyt firmassa esimiesasemaan, ja hänellä menee hyvin. Täytyisi kai silti ottaa huomioon, ettei kaikilla ole yhtä hyvä tuuri. Hyvin harvat työnantajat palkkaavat kouluttamattomia, työelämässä kokemattomia nuoria.

Noh, tirautettuani pari kyyneltä puhuessani väsyneenä mielipiteeni puolesta, vaihdoimme keskustelun aihetta. Onneksi.

Nyt nukkumaan, ja huomenna taas joulupöytään. :) Öitä ja joulut vielä kaikille!

Ajatus

Alli heitti ilmoille todella pelottavan ajatuksen. Asian, jota en ole itse tullut ikinä ajatelleeksi.

Jos jokaiselle on tässä maailmassa Se ainut oikea rakkaus (The one true love - kielipoliisit älkööt nirhatko minua se-sanan käytöstä artikkelina), mistä tietää, että on itse ainoalle oikealleen se oikea. Oliko tarpeeksi epäymmärrettävä virke?

Entä voiko joku olla kahdelle ihmiselle se ainoa oikea? Eikö se olisi vähän ikävää, jos niin on.

Mutta entä jos niin ei olisikaan. Otetaan esimerkki. Herra A on ainoa oikea neiti B :lle, eli neiti B :n ainoa oikea on herra A. Herra A :n ainoa oikea ei kuitenkaan ole neiti B. Eikö tällöin herra A :nkin ainoan oikean täydy olla sellainen, jonka ainoa oikea ei ole herra A.

Ymmärsittekös yhtään mitä tarkoitin?

Tiedän, taas keskiyöpostaus.

Porot vs. pingviinit

Marianne sanoi tänään (tai no eilistähän se oli), että melkein vaihtaisi poromme pingviineihin. Kaikki lähti siis siitä, kun mietiskelin hänen kuultensa ääneen, että olisipa kiva kun pingviini vain vaappuisi vastaan kadulla. Vaikka eihän nuo porotkaan tule kadulla vastaan, ja ei niitä näin etelässä edes ole.

Minä en olekaan ainoa, joka ei ole käynyt tarpeeksi pohjoisessa, jotta olisi voinut nähdä poron. Marianne ei ole käynyt Vuokattia pohjoisempana, kuten en ole minäkään. ((: Meitä on siis kaksi, eli meille ei voi nauraa!

Minä en vaihtaisi porojamme pingviineihin. Poronkäristys on hyvää. Toisaalta en ole koskaan syönyt pingviiniä. [Tämän osan takia minua takuulla aletaan pitää "pidän hevosista - leivän päällä" -ihmisenä, mutten ole sellainen.]

On se kyllä muustakin kiinni. Poroissa on sitä jotain. Ne kuuluvat Suomen Lappiin, ja Lappiin ylipäätään.

Kyllä, keskiyöpostaukseni ovat aina yhtä fiksuja. ;)

Mietinpä vain

Jos voisin - kehtaisin, tahtoisin ja uskaltaisin - kirjoittaisin blogiani kaikesta. Todellisista kuulumisistani, elämästäni, oikeista ihmisistä ympärilläni...

Kirjoittaisin siitä, kuinka hajosin torstaina nähdessäni keskustassa erään ihmisen, jonka mukaan uninalleni on nimetty. Hajosin, koska tajusin, että hän merkitsee mulle vieläkin jotain, vaikkei pitäisi. Ei pitäisi, koska minä en taida merkitä hänelle mitään.

Kirjoittaisin siitä kuinka hauskaa mulla oli tänään ystävieni kanssa kaupungilla, ja kuinka tunnen edelleen todella kuuluvani vain siihen porukkaan, vaikka olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin opiskelujen alettua. Ja silti, kuinka joskus - tosin en tänään - tunnen oloni hieman ulkopuoliseksi jopa siinä tiiviissä, ihanassa porukassa, joka lukiossa muodostui.

Kertoisin kuinka opiskelut stressaa, kun on tullut keskityttyä lähes pelkästään opiskelijaelämän viettoon ja yhtäkkiä iskee vasten kasvoja, että tentit on ihan kohta eikä osaa mitään.

Kertoisin jopa siitä yhdestä ihmisestä, joka on viimeaikoina pyörinyt paljon mielessäni. Ihmisestä, johon itseasiassa tutustuin vasta elokuun lopulla.

Kirjoittaisin paljon yksityiskohtaisemmin ja paljon muustakin, mutta julkiseen blogiini en taida viitsiä. Teidän on siis pärjättävä näillä. ((: