Oikaisin äsken jalat kattoa kohti, kun olen ollut jaloillani koko päivän ja nilkka vähän turvotteli. Sitten heräsin. Äsken tarkoittaa siis vajaa nelisen tuntia sitten, ja nyt mua ei nukuta enää yhtään. Turvotus näyttää laskeneen lähes kokonaan pois, vaikka jalkakin laski seinältä varmaan melkein saman tien kuin nukahdin.
Eilen tanssin. Oli Killerboogie-vaparit, harjoiteltiin sarjaa. Mä markkeerasin mukana nilkan rajoille saakka. Oli ihana päästä tanssimaan. Vaparin jälkeen testattiin vielä hidasta boogiea ja hitaahkoa keskinopeaa boogiea, ja oli hurjan kivaa. Varsinkin hidas tuntui myös tosi hyvältä ja siltä että sitä pystyy jo hyvin tanssimaan - ainakin tasapohjaisilla kengillä. Korkokengillä kävely on vielä vaikeaa, enkä nyt heti viitsi olla pakottamassa niitä tanssiin, ettei käy hassusti.
tiistai 14. heinäkuuta 2015
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Tanssituskia
Ihan hirveä ikävä tanssimaan. No, jos totta puhutaan, vähän oon jo pystynyt tanssimaan. Liian vähän.
Tavallaan on ihan kiva myös räpsiä kuvia kun muut tanssii. Sitä on nyt tullut tehtyä huomattavasti enemmän kuin silloin, kun on itse pystynyt tanssimaan.
Opin, että fuskussa voi halutessaan tehdä kaikki käännökset oikean jalan päällä, kätevää.
Tein äsken lämppäsarjaa yhdelle boogie-tunnille. Tungin sekaan tietenkin myös nilkkalämpän, vaikken sitä itse pysty kunnolla vielä tekemäänkään. Mutta on kai se minunkin hyvä tota nilkkaa vähän käyttää, niin ehkä se vahvistuu.
Uimassa on pari kertaa tullut käytyä. Joka kerta ärsyttää vaan enemmän ja enemmän ne tuhatta ja sataa ohikiitävät ja käsiin potkivat ohittelijat. Mutta kyllä se uiminen tekis hyvää. Enempikin. Pitää varmaan alkaa käydä heti aamusta, ehkei Stadikalla oo aamuisin niin paljon porukkaa.
Bussiin voin semisti jo juosta. Hyppimistä en oo kokeillut.
Tämmönen pikapostaus. Nyt lähden viettämään sateista syntymäpäivää, mo!
Tavallaan on ihan kiva myös räpsiä kuvia kun muut tanssii. Sitä on nyt tullut tehtyä huomattavasti enemmän kuin silloin, kun on itse pystynyt tanssimaan.
 |
| Kuvat Hämäläis-Osakunnan tanssikerhon lavatanssipihatansseista (: |
Opin, että fuskussa voi halutessaan tehdä kaikki käännökset oikean jalan päällä, kätevää.
Tein äsken lämppäsarjaa yhdelle boogie-tunnille. Tungin sekaan tietenkin myös nilkkalämpän, vaikken sitä itse pysty kunnolla vielä tekemäänkään. Mutta on kai se minunkin hyvä tota nilkkaa vähän käyttää, niin ehkä se vahvistuu.
Uimassa on pari kertaa tullut käytyä. Joka kerta ärsyttää vaan enemmän ja enemmän ne tuhatta ja sataa ohikiitävät ja käsiin potkivat ohittelijat. Mutta kyllä se uiminen tekis hyvää. Enempikin. Pitää varmaan alkaa käydä heti aamusta, ehkei Stadikalla oo aamuisin niin paljon porukkaa.
Bussiin voin semisti jo juosta. Hyppimistä en oo kokeillut.
Tämmönen pikapostaus. Nyt lähden viettämään sateista syntymäpäivää, mo!
keskiviikko 24. kesäkuuta 2015
"Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi älä istu. Isä sanoi istu vaan."
Olen aina viihtynyt vedessä. Mökkirannassa pulikoiminen oli pienenä ehkä suurinpiirtein lempipuuhaani. Edelleen vesi houkuttelee ja mun mielestä on kiva lillua. Mä en ole kuitenkaan koskaan pitänyt uimisesta. Se on ollut mulle ihan käsittämätöntä kidutusta jos on joutunut uimaan matkaa esimerkiksi koulussa. Olen mä joskus sitä vapaaehtoisestikin muistaakseni tehnyt, mutten ole silloinkaan erityisesti nauttinut siitä. Olen laskenut kärsimättömänä altaanpituuksia ja tavoitellut tiettyyn metrilukemaan. Uimisen jälkeen on ehkä ollut voittajaolo, mutta uidessa ei ole ollut kivaa.
Lähes neljän viikon liikuntatauko herätti minussa kuitenkin lauantaina tarpeen päästä altaaseen, koska ehkä uiminen olisi liikuntaa jota nilkkanikin kestäisi. Sunnuntaina suuntasimmekin Jussin kanssa Stadikalle. Ensin uiminen tuntui tietenkin kauhealta kidutukselta. Varoin nilkkaani, minkä lisäksi tuntui että sekin uintitaito, joka mulla on ehkä joskus ollut on kadonnut kun sitä ei ole käyttänyt.
Pari kertaa noustuani pois altaasta ja palattuani sinne kuitenkin takaisin, alkoi uiminen tuntua ihan mukavalta. Tuntui ettei jännitä enää koko kehon lihaksia, vaan pystyy päästämään tarpeettomia jännityksiä vapaaksi ja rentoutumaan vähän. Vasenta nilkkaa pidin ehkä koukussa suurimman osan ajasta, mutta sekin tuli siinä mukana ihan mukavasti. Ja kun pudotti vauhdin suosiolla tarpeeksi matalaksi, ei tarvinnut enää ponnistella väkisin eteenpäin. Ei ajatellut samalla tavalla enää suorittavansa altaanpituuksia toisensa perään, vaan ui eteenpäin koska se tuntui kivalta. Tietenkin vähemmän kivalta tuntuivat ne ohi hurjaa vauhtia painavat tyypit, jotka tuntuivat mulkoilevan aina pahasti, kun uin niin hitaasti että joutuivat ohittamaan. Uin kuitenkin hitaiden kuntouimarien radalla, joten koin oikeudekseni uida just niin hitaasti kuin miellytti.
Harmittavaa tuossa Stadikan reissussa oli vain se, että jostain syystä oltiin unohdettu totaalisesti se että aurinko polttaa, eikä siis tajuttu suojautua voitein. Mä jopa ihmettelin pukuhuoneen ja suihkun puolella ihmisten käsittämättömän skarppeja rusketusrajoja. Enkä silti tajunnut, että aurinko polttaa. No, seuraavalla kerralla ehkä muistaa aurinkovoiteenkin. Voisi käydä ostamassa jonkun uuden vedenkestävän todella korkeasuojakertoimisen voiteen, jos meinaa Stadikalla alkaa nyt viettää enemmänkin aikaa. En meinaa nimittäin suostua palamaan enää uudestaan tän kesän aikana.
Edelleen olisi hirmu into ja kiire päästä tanssimaan, mutta eipä tuo nilkka nyt ehkä ole vieläkään sellaisessa kunnossa että se kestäisi. Ihan normaalisti sillä kyllä nyt jo kävelee, vaikken pidempiä matkoja lähtisi sillä taittamaankaan. Juokseminen, hyppelehtiminen ja tanssiminen ovat kyllä vielä täysin pois laskuista. Yritän tehdä päivittäin päkiällenousuja ja venyttää pohjetta, sekä satunnaisia muita jalkavenytyksiä esimerkiksi täältä. Tietenkin kuulostellen kokoajan nilkkani rajoja.
Edelleen olisi hirmu into ja kiire päästä tanssimaan, mutta eipä tuo nilkka nyt ehkä ole vieläkään sellaisessa kunnossa että se kestäisi. Ihan normaalisti sillä kyllä nyt jo kävelee, vaikken pidempiä matkoja lähtisi sillä taittamaankaan. Juokseminen, hyppelehtiminen ja tanssiminen ovat kyllä vielä täysin pois laskuista. Yritän tehdä päivittäin päkiällenousuja ja venyttää pohjetta, sekä satunnaisia muita jalkavenytyksiä esimerkiksi täältä. Tietenkin kuulostellen kokoajan nilkkani rajoja.
 |
| Ja loppuun vielä Kälviä-aikainen tanssikaipauskuva Norjan reissulta, jolla yritimme muun muassa Ninan kanssa kiivetä Follo Folkehøgskolen majoitustilojen seinillä. |
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
sitten mun jalat ei olleetkaan enää tanssijan jalat
Pitkän soolotanssitauon jälkeen aloitin lajit vähemmän kevyesti. Matkustin Kuopioon Savonia ammattikorkeakoulun tanssinopettajalinjan pääsykokeisiin. Mun osaltani pääsykoe alkoi tanssitunneilla. Niitä oli kolme peräkkäin, lajeina pääainevaihtoehdot linjalla: nykytanssi, baletti ja jazztanssi. Ikävä kyllä ehdin osallistua vain yhdelle tunneista.
Suuren osan tunnista pärjäsin mielestäni kohtuullisen hyvin pitkästä tauostani huolimatta. En napannut kaikkea, en tehnyt täydellisesti, mutta pysyin kohtuu hyvin perässä ja sain kropassani aikaiseksi melko luontevan tuntuista liikettä. Tunnin loppupuolella, hyppäsin ilmassa noin puoli kierrosta kääntyvän muutamien senttien korkuisen hypyn. Laskeuduin vasemmalle jalalleni, ja itselleni yllättäen kyykkyyn saakka, vaikka sarjassa olisi hypyn jälkeen ollut vielä yksi tai kaksi askelta. Nilkastani kuului rusahdus ja jalkaan iski kipu. Kävelin salin reunalle ja minulle kiidätettiin kylmäpussi. Ulkomaalainen vaihto-opiskelija tuli ystävällisesti pitämään pussia paikallaan, kun makasin balettitangon alla jalka seinällä.
Minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla tanssimaan pääsykoeosuuteni seuraavalla viikolla nuorten pääsykokeissa, mutta tiesin ettei jalkani olisi vielä niin pian tanssikunnossa. Seurailin baletti- ja jazztunnit peilin vierellä maaten, jalka edelleen koholla. Noustessani seisomaan huomasin, ettei jalka kestä ollenkaan sitä että sille varaa painoa. Hypin yhdellä jalalla tuutorin luokse ja sain kyydin Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystykseen. Tuutori piti minulle seuraa koko sairaalassa odotteluni ajan ja kärräili minua pyörätuolissa vastaanotosta lääkärin huoneeseen, röntgeniin ja takaisin lääkärin luo. Suurkiitos näille ihanille, kyydittäjälle ja tuutorille, jotka auttoivat paljon!
Nyt tuosta on vähän reilu kolme viikkoa. Jalka kestää jo kävellä, mutta tanssia en sillä varmaan vielä hetkeen voi. Mä en ollut kaivannut soolotansseja mitenkään erityisesti ennen tuota pääsykoetuntia. Nyt syyhy päästä tanssilattialle treenaamaan jazzpiruetteja ja jalanheittoja kuntoon on kovempi kuin moneen vuoteen.
Pääsykoepäivänä eniten harmitti juuri hyvin alkaneen intensiivisen boogie woogie -harjoituskauden keskeytyminen. Myöhemmin huomasin kipeän nilkan haittaavan elämääni ja jumittavan minut jopa kotiin päiväkausiksi, kun liikkuminen oli niin vaikeaa, kepeilläliikkuminen raskasta.
Tänään katselin jalkojani, ja ne ei olleetkaan enää rumat ja kärsineen näköiset tanssijan jalat. Mitä nyt vasen nilkka vielä vähän turvottaa. Harmittaa pitää tanssitaukoa juuri silloin kun olisi aikaa ja innostusta treenata. Olisi ihana päästä tanssimaan, ihan vaan koska se on kivaa. On mulla edelleen tallessa myös se hieman liian suuri tahtoni kehittyä koko ajan nopeasti. Toisaalta ehkä tauko palauttaa innostusta, jonka vanhempia blogitekstejäni selaillessani huomaan olleen hieman kateissa. Välillä on myös hyvä palauttaa mieleen, että usein asiat tarvitsevat taukoa pudotakseen kroppaan. Jotain, mikä on tullut todettua moneen kertaan, muttei kuitenkaan ikinä tule mieleen silloin kun into on täysin hukassa ja tekisi mieli pitää taukoa, muttei voi, koska silloin ei kehity.
Nyt odottelen täällä siis sitä, kun voin taas varovaisesti ottaa muutaman tanssiaskeleen, ensimmäistä kertaa kun tanssiminen ei satu, ja samalla kuntouttelen nilkkaa pikkuhiljaa. Saas nähdä kuinka hyvä olen kun nilkka on taas täysin toimintakykyinen. :-D
Suuren osan tunnista pärjäsin mielestäni kohtuullisen hyvin pitkästä tauostani huolimatta. En napannut kaikkea, en tehnyt täydellisesti, mutta pysyin kohtuu hyvin perässä ja sain kropassani aikaiseksi melko luontevan tuntuista liikettä. Tunnin loppupuolella, hyppäsin ilmassa noin puoli kierrosta kääntyvän muutamien senttien korkuisen hypyn. Laskeuduin vasemmalle jalalleni, ja itselleni yllättäen kyykkyyn saakka, vaikka sarjassa olisi hypyn jälkeen ollut vielä yksi tai kaksi askelta. Nilkastani kuului rusahdus ja jalkaan iski kipu. Kävelin salin reunalle ja minulle kiidätettiin kylmäpussi. Ulkomaalainen vaihto-opiskelija tuli ystävällisesti pitämään pussia paikallaan, kun makasin balettitangon alla jalka seinällä.
Minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla tanssimaan pääsykoeosuuteni seuraavalla viikolla nuorten pääsykokeissa, mutta tiesin ettei jalkani olisi vielä niin pian tanssikunnossa. Seurailin baletti- ja jazztunnit peilin vierellä maaten, jalka edelleen koholla. Noustessani seisomaan huomasin, ettei jalka kestä ollenkaan sitä että sille varaa painoa. Hypin yhdellä jalalla tuutorin luokse ja sain kyydin Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystykseen. Tuutori piti minulle seuraa koko sairaalassa odotteluni ajan ja kärräili minua pyörätuolissa vastaanotosta lääkärin huoneeseen, röntgeniin ja takaisin lääkärin luo. Suurkiitos näille ihanille, kyydittäjälle ja tuutorille, jotka auttoivat paljon!
Nyt tuosta on vähän reilu kolme viikkoa. Jalka kestää jo kävellä, mutta tanssia en sillä varmaan vielä hetkeen voi. Mä en ollut kaivannut soolotansseja mitenkään erityisesti ennen tuota pääsykoetuntia. Nyt syyhy päästä tanssilattialle treenaamaan jazzpiruetteja ja jalanheittoja kuntoon on kovempi kuin moneen vuoteen.
Pääsykoepäivänä eniten harmitti juuri hyvin alkaneen intensiivisen boogie woogie -harjoituskauden keskeytyminen. Myöhemmin huomasin kipeän nilkan haittaavan elämääni ja jumittavan minut jopa kotiin päiväkausiksi, kun liikkuminen oli niin vaikeaa, kepeilläliikkuminen raskasta.
Tänään katselin jalkojani, ja ne ei olleetkaan enää rumat ja kärsineen näköiset tanssijan jalat. Mitä nyt vasen nilkka vielä vähän turvottaa. Harmittaa pitää tanssitaukoa juuri silloin kun olisi aikaa ja innostusta treenata. Olisi ihana päästä tanssimaan, ihan vaan koska se on kivaa. On mulla edelleen tallessa myös se hieman liian suuri tahtoni kehittyä koko ajan nopeasti. Toisaalta ehkä tauko palauttaa innostusta, jonka vanhempia blogitekstejäni selaillessani huomaan olleen hieman kateissa. Välillä on myös hyvä palauttaa mieleen, että usein asiat tarvitsevat taukoa pudotakseen kroppaan. Jotain, mikä on tullut todettua moneen kertaan, muttei kuitenkaan ikinä tule mieleen silloin kun into on täysin hukassa ja tekisi mieli pitää taukoa, muttei voi, koska silloin ei kehity.
Nyt odottelen täällä siis sitä, kun voin taas varovaisesti ottaa muutaman tanssiaskeleen, ensimmäistä kertaa kun tanssiminen ei satu, ja samalla kuntouttelen nilkkaa pikkuhiljaa. Saas nähdä kuinka hyvä olen kun nilkka on taas täysin toimintakykyinen. :-D
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Yleistä pöllöilyä tanssista
Tanssiväsymysessä tanssi-ilon palauttaa...
Perjantaina oli Masin järkkäämät boogie-bileet. Olipa muuten kivaa. Kun osa ajasta menee hauskojen juttujen parissa, ja välillä pääsee tanssimaan loistavien viejien kanssa, mitä muuta voisi toivoa. Paikalla ei siis ollut kuin loistavia viejiä - aika luksusbileet!
Maanantai-ilta meni Ugglassa tanssien zoukia ja kizombaa. Tosin mun zouk taitaa olla pikkuhiljaa enemmän ja enemmän epäzoukia, minkä takia oon tosi epävarma kun päädyn tanssimaan sellaisten viejien kanssa, jotka on oikeasti tanssineet zoukia. Kivaa se silti oli! Olisi kyllä ihan hauska osata sitäkin lajia ihan oikesti. Kaikkeen ei vaan riitä aika.
...hyvät bileet. (Kirjoitin tuon alun ja aloin sen jälkeen kirjoitella asioita, joista on viime aikoina tllut hyvä tanssifiilis. Kahden kappaleen jälkeen tuo on ainoa mahdollinen jatko alussa aloittamalleni lauseelle.)
Myös osaamisen ja oivallusten eteenpäin jakaminen on mukavaa, ja pitää tanssifiiliksiä korkeammalla. Tosin opettaminenkin tuntuu raskaalta, kun sitä tekee kaksi iltaa putkeen.
Tässä kohtaa hatunnosto tanssinopettajille, jotka jaksavat opettaa illasta toiseen!
Tuntuu jotenkin turhauttavalta, kun ekan tunnin jälkeen väsyy, eikä sen jälkeen jaksa enää keskittyä niin paljon, että saisi itsestään irti kaikkea sitä minkä voisi saada, vaikka haluaisi antaa oppilaille mahdollisimman paljon.
Mun alkeiskurssilaiset on ihania! Ja oli ihana päästä alkeisjatkoon opettamaan boogieta, kun sitä ei alkeiskurssilla ole. Jatko ja edistyneiden kurssikerrat on aina vähän jännittäviä, kun siellä on myös jo pitkään tanssineita ja haluaisi, että kaikki saisi tunneista jotakin irti. Toisaalta on ihanan opettavaista päästä opettamaan eri tasoja ja eri parienkin kanssa. Ja tällä viikolla on jatkokurssilla boogie - jee!
Viikonloppuna on taas kisat. Oma tanssi tuntuu taas niin vajavaiselta, että tuntuu melkein turhalta mennä nolaamaan sinne itseään. Ehkä se on hyvää harjoitusta.
Perjantaina oli Masin järkkäämät boogie-bileet. Olipa muuten kivaa. Kun osa ajasta menee hauskojen juttujen parissa, ja välillä pääsee tanssimaan loistavien viejien kanssa, mitä muuta voisi toivoa. Paikalla ei siis ollut kuin loistavia viejiä - aika luksusbileet!
Maanantai-ilta meni Ugglassa tanssien zoukia ja kizombaa. Tosin mun zouk taitaa olla pikkuhiljaa enemmän ja enemmän epäzoukia, minkä takia oon tosi epävarma kun päädyn tanssimaan sellaisten viejien kanssa, jotka on oikeasti tanssineet zoukia. Kivaa se silti oli! Olisi kyllä ihan hauska osata sitäkin lajia ihan oikesti. Kaikkeen ei vaan riitä aika.
...hyvät bileet. (Kirjoitin tuon alun ja aloin sen jälkeen kirjoitella asioita, joista on viime aikoina tllut hyvä tanssifiilis. Kahden kappaleen jälkeen tuo on ainoa mahdollinen jatko alussa aloittamalleni lauseelle.)
Myös osaamisen ja oivallusten eteenpäin jakaminen on mukavaa, ja pitää tanssifiiliksiä korkeammalla. Tosin opettaminenkin tuntuu raskaalta, kun sitä tekee kaksi iltaa putkeen.
Tässä kohtaa hatunnosto tanssinopettajille, jotka jaksavat opettaa illasta toiseen!
Tuntuu jotenkin turhauttavalta, kun ekan tunnin jälkeen väsyy, eikä sen jälkeen jaksa enää keskittyä niin paljon, että saisi itsestään irti kaikkea sitä minkä voisi saada, vaikka haluaisi antaa oppilaille mahdollisimman paljon.
Mun alkeiskurssilaiset on ihania! Ja oli ihana päästä alkeisjatkoon opettamaan boogieta, kun sitä ei alkeiskurssilla ole. Jatko ja edistyneiden kurssikerrat on aina vähän jännittäviä, kun siellä on myös jo pitkään tanssineita ja haluaisi, että kaikki saisi tunneista jotakin irti. Toisaalta on ihanan opettavaista päästä opettamaan eri tasoja ja eri parienkin kanssa. Ja tällä viikolla on jatkokurssilla boogie - jee!
Viikonloppuna on taas kisat. Oma tanssi tuntuu taas niin vajavaiselta, että tuntuu melkein turhalta mennä nolaamaan sinne itseään. Ehkä se on hyvää harjoitusta.
tiistai 10. helmikuuta 2015
Helsinki-kuvat sanoo Blip.
Tänään treeneistä kotiin kävellessä löytyi matkalta tällainen 80 lyhdyn terracotta-armeija.
Mikäli kiinnostaa Helsinki-kuvieni seurailu, löytyy niitä (joskus tulevaisuudessa enemmänkin) täältä.
Mikäli kiinnostaa Helsinki-kuvieni seurailu, löytyy niitä (joskus tulevaisuudessa enemmänkin) täältä.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Vuodatusta: Mustelmia, hikeä ja kyyneleitä.
"Siis mitä? Oot tanssinut lajia x vasta niin vähän aikaa? Ootpa sä lahjakas!" - Ei, mä en ole lahjakas, mä olen treenannut kovaa.
Sana lahjakas kuulostaa kivalta ja kauniilta ja jopa kehulta, mutta mä liitän siihen sen, että vähätellään toisen tekemää työtä osaamisensa eteen.
Mä en omaksu asioita silmänräpäyksessä ja automaattisesti. Osa asioista tulee luontevasti ja nopeasti, koska olen tehnyt kroppani kanssa töitä jo monta vuotta. Mutta en koe saaneeni mitään ilmaiseksi. Mä olen tehnyt ne kaikki samat työtunnit kuin kuka tahansa mun tasoinen tanssija. Joo, niitä tunteja myös voisi olla enemmän, niin olisin parempi. Siksi mä treenaan edelleen.
Jos sanotaan, että joku maailman huippu on lahjakas, ei kukaan kyseenalaista tehdyn työn määrää, koska ollakseen maailman huippu ei riitä pelkkä lahjakkuus, ikinä. Mutta kun mun tasoista tanssijaa sanotaan lahjakkaaksi on siinä automaattisesti oletettava, etten ole tehnyt töitä osaamiseni eteen. En mä ole niin hyvä.
Joo, pidän itseäni onnekkaana kun mulla on jalat, joilla tanssia; korvat, joilla kuulen musiikin ja jonkinlainen kyky hahmottaa ja omaksua asioita, mutta ihan kaikki muu heittäytymiskyvystä ja asioiden paremmasta omaksumisesta kropankäyttöön on opeteltua.
Mä olen käynyt tanssitunneilla (välillä myös itselleni liian vaikeilla), ja yrittänyt opetella tekemään sarjaa opettajan perässä. Olen keskittynyt nimenomaan harjoittamaan sitä, että saisin napattua sarjan nopeammin, että pystyisin liikkeessä hahmottamaan, mitä mun täytyy seuraavaksi tehdä ja että oppisin hahmottamaan, mitä kropassa kuuluu tapahtua, kun apinoin jonkin liikkeen tai liikesarjanpätkän opettajalta. En ollut siinä ikinä hyvä, ja kehitystä ei tuntunut tapahtuvan yhtään. Enkä mä vieläkään koe olevani hyvä toistamaan toisen tekemää sarjaa, mutta ehkä sekin aivorääkkäys on on auttanut oman kropan hahmottamiseen.
Mun boogien perusaskel on sillä tasolla kuin se nyt on, koska ei sitä voi tampata tuntia putkeen niin ettei syntyisi minkäänlaisia oivalluksia siitä kuinka sen saa kevyemmäksi tai helpomman näköiseksi. Ja mä olen tehnyt tämän useammin kuin kerran. Koska ketutti.
Viime aikoina olen kokenut perusaskeleeni olevan paremmalla tasolla, kuin muu tanssi, joten en tamppaa tuntia putkeen. Keskityn muihin asioihin ja yritän pitää sen askeltekniikan siinä rinnalla. Olisi vain paljon helpompi tampata tunti putkeen, kuin harjoitella esim. kropan kiertoja. On paljon helpompi harjoitella sellaista asiaa, mitä osaa harjoitella.
Mä siis olen tanssinut boogiea vasta vähän yli 1,5 vuotta. Mutta olen treenannut lajia hyvin intensiivisesti, vaikka rinnalla on koko ajan ollut muitakin lajeja. Välillä olen tanssinut itseni ylikuntoon asti ja usein vaan niin väsyneeksi, että tunteet on mahdoton pitää sisällä. Älkää siis jooko kuvitelko, että en ole tehnyt yhtä paljon töitä kuin muut tasoiseni tanssijat.
Sana lahjakas kuulostaa kivalta ja kauniilta ja jopa kehulta, mutta mä liitän siihen sen, että vähätellään toisen tekemää työtä osaamisensa eteen.
Mä en omaksu asioita silmänräpäyksessä ja automaattisesti. Osa asioista tulee luontevasti ja nopeasti, koska olen tehnyt kroppani kanssa töitä jo monta vuotta. Mutta en koe saaneeni mitään ilmaiseksi. Mä olen tehnyt ne kaikki samat työtunnit kuin kuka tahansa mun tasoinen tanssija. Joo, niitä tunteja myös voisi olla enemmän, niin olisin parempi. Siksi mä treenaan edelleen.
Jos sanotaan, että joku maailman huippu on lahjakas, ei kukaan kyseenalaista tehdyn työn määrää, koska ollakseen maailman huippu ei riitä pelkkä lahjakkuus, ikinä. Mutta kun mun tasoista tanssijaa sanotaan lahjakkaaksi on siinä automaattisesti oletettava, etten ole tehnyt töitä osaamiseni eteen. En mä ole niin hyvä.
Joo, pidän itseäni onnekkaana kun mulla on jalat, joilla tanssia; korvat, joilla kuulen musiikin ja jonkinlainen kyky hahmottaa ja omaksua asioita, mutta ihan kaikki muu heittäytymiskyvystä ja asioiden paremmasta omaksumisesta kropankäyttöön on opeteltua.
Mä olen käynyt tanssitunneilla (välillä myös itselleni liian vaikeilla), ja yrittänyt opetella tekemään sarjaa opettajan perässä. Olen keskittynyt nimenomaan harjoittamaan sitä, että saisin napattua sarjan nopeammin, että pystyisin liikkeessä hahmottamaan, mitä mun täytyy seuraavaksi tehdä ja että oppisin hahmottamaan, mitä kropassa kuuluu tapahtua, kun apinoin jonkin liikkeen tai liikesarjanpätkän opettajalta. En ollut siinä ikinä hyvä, ja kehitystä ei tuntunut tapahtuvan yhtään. Enkä mä vieläkään koe olevani hyvä toistamaan toisen tekemää sarjaa, mutta ehkä sekin aivorääkkäys on on auttanut oman kropan hahmottamiseen.
Mun boogien perusaskel on sillä tasolla kuin se nyt on, koska ei sitä voi tampata tuntia putkeen niin ettei syntyisi minkäänlaisia oivalluksia siitä kuinka sen saa kevyemmäksi tai helpomman näköiseksi. Ja mä olen tehnyt tämän useammin kuin kerran. Koska ketutti.
Viime aikoina olen kokenut perusaskeleeni olevan paremmalla tasolla, kuin muu tanssi, joten en tamppaa tuntia putkeen. Keskityn muihin asioihin ja yritän pitää sen askeltekniikan siinä rinnalla. Olisi vain paljon helpompi tampata tunti putkeen, kuin harjoitella esim. kropan kiertoja. On paljon helpompi harjoitella sellaista asiaa, mitä osaa harjoitella.
Mä siis olen tanssinut boogiea vasta vähän yli 1,5 vuotta. Mutta olen treenannut lajia hyvin intensiivisesti, vaikka rinnalla on koko ajan ollut muitakin lajeja. Välillä olen tanssinut itseni ylikuntoon asti ja usein vaan niin väsyneeksi, että tunteet on mahdoton pitää sisällä. Älkää siis jooko kuvitelko, että en ole tehnyt yhtä paljon töitä kuin muut tasoiseni tanssijat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)